Trauma ja journalismi

Traumaattinen tapahtuma, kuoleman ja vammautumisen pelko sekä läheltä piti -tilanteesta selviytyminen voivat vaikuttaa voimakkaasti ihmisen havainto- ja arvostelukykyyn – oli kyseessä sitten onnettomuuden uhri tai siitä pelastunut, silminnäkijä tai journalisti.

Aivojen tehtävänä on suodattaa, tulkita ja yrittää ymmärtää informaatiotulvaa, jota ihmisen viisi aistia tuottavat – hiljaisinakin hetkinä. Kun ihminen kokee järkytyksen, järjestelmä voi nopeasti mennä pois tolaltaan, hälytystilaan. Järkyttynyt ihminen saattaa tuntea ja toimia aivan eri tavalla kuin normaalisti.

Sen vuoksi traumaattisten tapahtumien silminnäkijöiden kertomuksiin on suhtauduttava suurella varauksella. Samasta syystä jopa paljon kokeneet toimittajat voivat kiihtyessään tehdä virhearvioita. Tämä on tärkeä muistaa silloin, kun toimittajana joudut itse keskelle väkivaltaista tilannetta tai tuhoaluetta – tai jos olet julkaisemassa uutista, jossa lainataan ahdistunutta silminnäkijää tai kollegaa.

JUTTU – JA MITEN SE TEHDÄÄN

”Puolet toimittajista, joita tapasin, olivat todella empaattisia ja ymmärtäväisiä. Heidän suhtautumisensa vaikutti siten, että heille kerroin tarinani paljon perusteellisemmin kuin muille toimittajille. Huonojakin haastatteluita oli paljon. Kaikki ikävät haastattelutilanteet toivat traumaattiset muistot pinnalle, koska ne saivat minut tuntemaan pettymystä ja voimattomuutta.”
-Tohtori Mary Self

Selfin toipuminen parantumattomasta syövästä oli etusivun juttu useissa kansainvälisissä lehdissä vuonna 1999.

Hyviä lehtimiestapoja tulee noudattaa aina, oli työn alla minkälainen juttu tahansa. Asiat pitää kertoa tarkasti ja oikein. Nämä periaatteet on syytä muistaa erityisesti silloin, kun raportoidaan katastrofeista ja äärimmäisestä inhimillisestä kärsimyksestä.

Periaatteiden noudattaminen auttaa sinua saamaan aikaan paremman jutun ja varmistamaan sen, että et tahattomasti vahingoita niitä ihmisiä, jotka esiintyvät jutussasi.

Seuraavissa ohjeissa on otettu huomioon se, että työskentelyolosuhteet voivat joskus olla kiireiset, sekavat ja vaaralliset. Nämä neuvot pätevät kuitenkin aina: silloin, kun teet juttua omassa yhteisössäsi tapahtuneesta rikoksesta tai onnettomuudesta ja silloin, kun raportoit sodasta tai maailmanlaajuisesta katastrofista. Ohjeet sopivat sekä päivittäin juttuja tekeville että niille, joilla on enemmän aikaa työstää juttujaan (tutkivat journalistit ja dokumenttifilmien tekijät).

Lähestyminen ja yhteyden luominen

  • Kun joudut keskelle traumaattista tapahtumaa tai sen jälkimaininkeja: pysähdy, katso ympärillesi ja kuuntele. Paina näkymä mieleesi. Hallitse itsesi. Vedä henkeä. Anna itsellesi aikaa, ole kärsivällinen.
  • Jos ihmiset ympärilläsi ovat paniikissa, ole valmis tarjoamaan apuasi ja tukeasi ennen varsinaisen työsi aloittamista. Onhan journalistikin ihminen! Muista kuitenkin, että et ole pelastaja ammatiltasi; olet paikalla toimittajana, joka voi auttaa raportoimalla tapahtuneesta.
  • Valmistaudu siihen, että ihmisten reaktiot kriisitilanteessa vaihtelevat laidasta laitaan. Niin uhrit, pelastuneet, lähimmäisensä menettäneet kuin silminnäkijät ja onnettomuuden jälkeen paikalle osuneet ihmiset saattavat käyttäytyä yllättävästi, jopa pelottavasti. Jotkut näyttävän ottavan tilanteen kylmän rauhallisesti ja järkevästi. He käyttäytyvä mallikkaasti ja näyttävät hallitsevan itsensä täydellisesti.
  • Toisilla taas tunteet tulevat rajusti pintaan. He romahtavat surun ja epätoivon alla. He ovat tuntevat vihaa ja katkeruutta. He käyttäytyvät sekavasti, ovat poissa tolaltaan. He eivät kykene ottamaan vastaan uutta tietoa. He ovat kuin jäässä, kykenemättömiä sanomaan mitään. Heidän henkiset voimavaransa ovat lopussa ja he tuntevat itsensä haavoitetuiksi, paljaiksi ja tyhjiksi.
  • Erilaisista reaktioista huolimatta muista aina, että tapahtuma on tunnetasolla vaikuttanut voimakkaasti kaikkiin. Puhuttele ihmisiä harkiten, kunnioittavasti ja ystävällisesti. Esittele itsesi, katso ihmistä silmiin ja kerro, miksi haluat jutella hänen kanssaan. Etene hitaasti ja rauhallisesti, älä kiirehdi, vaikka tilanne olisi kuinka kaoottinen. Älä missään nimessä työnnä mikrofonia jonkun nenän eteen ja ala heti kyselemään tapahtuneesta.
  • Näkemäsi ihmiset ovat kokeneet valtavan järkytyksen. Jälkeenpäin he eivät ehkä muista mitään siitä, mitä kysyit heiltä tai mitä he vastasivat. On siis tärkeää, että annat heidän rauhassa päättää, jos he haluavat puhua sinulle vai ei. Älä painosta heitä lupaamalla palkkiota tai sanomalla, että haastattelu voisi auttaa muita ihmisiä.
  • Jos työskentelet uutisryhmän kanssa, pyri esittelemään ryhmäsi jäsenet haastateltavalle ja kertomaan, mitä kukin heistä tekee.
  • Onnettomuudessa loukkaantuneet, siitä selviytyneet, uhrien omaiset ja ystävät yrittävät kaikin voimin selviytyä heitä kohdanneesta katastrofista. Heitä ei voi haastatella samoin periaattein kuin poliitikkoa tai asiantuntijaa. Anna haastateltavan viedä keskustelua eteenpäin.
  • Olipa sinulla kuinka kiire tahansa, anna haastateltavan määrätä keskustelun tahti. Anna hänen pitää taukoja ja päättää, milloin haastattelu loppuu. Jos nauhoitat haastattelua, sovi tauon merkiksi vaikka käden heilautus.
  • Ei ole sopivaa, että yrität saada haastateltavan liikuttumaan. Mutta jos hän alkaa kesken kaiken itkeä, älä pelästy. Itku on luonnollinen reaktio ahdistukseen. Se saattaa olla myös merkki siitä, että haastateltava kokee olonsa turvalliseksi seurassasi. Useimmiten henkilö on valmis jatkamaan kertomustaan pahimman liikutuksen mentyä ohi. Pidä mukanasi puhtaita nenäliinoja äläkä epäröi tarjota niitä, tahdikkaasti ja ystävällisesti.
  • Sekavissa olosuhteissa kohtaamasi ihmiset ovat harvoin kovin perillä mediaan liittyvistä yksityiskohdista. Pyri kertomaan heille, miten heidän tarinaansa ja kuviaan tullaan käyttämään tai että mahdollisesti niitä ei käytetä lainkaan.
  • Haastattelua pyytäviä toimittajia saattaa olla useita, ja haastateltava voi kaivata apua pyyntöjen tulvassa. Suhtaudu myönteisesti, jos hän haluaa ottaa haastatteluun mukaan ystävän tai hän haluaa puhua medialle edustajan välityksellä.
  • Voit hyvin sanoa olevasi pahoillasi tapahtuneesta. Sanoillasi et ota syyllisyyttä tai vastuuta onnettomuudesta niskoillesi – osoitat vain olevasi tunteva ihminen. Älä kuitenkaan teeskentele myötätuntoa. Kohtele ihmisiä siten, kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan vastaavassa tilanteessa.
  • Jos haastateltava näyttää olevan huolissaan siitä, mitä hän on sinulle sanonut ja jos sinulla on aikaa, näytä hänelle muistiinpanojasi tai anna hänen kuunnella nauhoitusta. Siten varmistat, asia on ymmärretty oikein.
  • Kun pyydät omaisilta käyttöösi valokuvia kuolleista tai loukkaantuneista, anna  heidän ehdottaa, mitä kuvia olisi hyvä käyttää. Varmista myös, millä nimellä uhreja kutsuttiin.
  • Jos tilanne sallii – tosin nopeasti etenevän kriisin tai taistelun keskellä se voi olla mahdotonta – kysy, jos haastateltava haluaa kysyä sinulta jotakin. Anna hänelle yhteystietosi. Hän saattaa olla halukas puhumaan vasta pahimman mentyä ohi.
  • Yhteenvetona todettakoon, että toimittajan tai filmintekijän ei pidä koskaan aiheettomasti hankaloittaa haastateltavien elämää. Kun raportoit äärimmäisestä inhimillisestä hädästä, mikään ei anna oikeutta epäkunnioittavalle tai ajattelemattomalle journalismille.

Vielä yksi tärkeä seikka: Tieto läheisen ihmisen kuolemasta on äärimmäisen rankka kokemus. Ennen kuin lähestyt omaisensa menettänyttä ihmistä, yritä mahdollisuuksien mukaan selvittää, onko hän jo saanut tiedon asiaankuuluvalta viranomaiselta. Yritä välttää tilannetta, jossa sinun on kerrottava suru-uutinen omaiselle tai ystävälle.

Haastattelu

Onnistunut haastattelu on oleellinen osa kaikkea journalistista työtä. Kriisiuutisoinnissa haastattelijalta vaaditaan erityistä tahdikkuutta ja huomaavaisuutta.

Ei riitä, että osaa kysyä hyviä kysymyksiä. On osattava luoda, nopeastikin, tilanne, jossa sekä haastateltava että haastattelija voivat antaa parastaan.

  • Ennen kuin lähestyt ketään tai aloitat haastattelun, selvitä itsellesi mitä haluat saada irti keskustelusta: Miten kyseisen henkilön kokemukset sopivat juttukehykseen? Mitä tietoja tarvitset? Tee pohjatyö ja valmistaudu haastatteluun, mutta pidä mielessä, että tärkein tieto tulee haastateltavaltasi.
  • Tapahtumat ovat voineet saada sinutkin tuntemaan itsesi hermostuneeksi, pelokkaaksi tai jopa vihaiseksi. Opi tunteistasi, älä anna niiden häiritä ajatteluasi.
  • Kysy, saatko esittää vaikealta tuntuvia kysymyksiä. Sitten: keskity kuuntelemaan! Toimittajan ei koskaan pidä puhua liikaa.
  • Ole vastaanottavainen. Katso haastateltavaa silmiin, jäljittele hänen liikkeitään ja näytä elein ja ilmein, että todella kuuntelet häntä. Muistathan, että sanojen lisäksi ihmiset viestivät kehollaan ja äänen sävyillään.
  • Keskustelun jäsentäminen auttaa sekä haastateltavaa että haastattelijaa hallitsemaan tilannetta ja lisää molemminpuolista luottamusta. 
  • Puhu selkeästi ja rauhallisesti. Pitäydy tosiseikoissa – erityisesti haastattelun alkuvaiheessa. Auta haastateltavaa käymällä yhdessä läpi tapahtuman yksityiskohtia: mitä tapahtui ennen onnettomuutta, mitä haastateltava koki silloin, mitä onnettomuuden jälkeen tapahtui.
  • Yksinkertaiset, helpot kysymykset toimivat parhaiten. Vältä kysymyksiä, joihin vastaus on ’kyllä’ tai ’ei’. Esitä yksi kysymys kerrallaan.
  • Ole utelias. Käytä sanontoja, jotka johdattelevat eteenpäin, kuten: ”Kerro lisää …”, ”Mitä sitten tapahtui?”, ”Tarkoitatko, että …?”
  • Toista, tiivistä, kiteytä, varmista. Loivenna kysymyksiä aloittamalla esimerkiksi: ”Minua ihmetyttää, että miksi …”
  • Salli haastateltavan olla ääneti, ja anna hänen pitää taukoja. Lausu ääneen huomiosi: ”Näen sinun hymyilevän.”
  • Älä koskaan kysy haastateltavalta: ”Miltä sinusta tuntuu?”. Se on journalistien eniten käyttämä mutta vähiten tuloksia tuottava kysymys. Se voi saada haastateltavasi purskahtamaan itkuun, mutta mitään järkevää, hyödyllistä tai käyttökelpoista vastausta sinun on turha odottaa. Kysymys on turhauttava ja sopimaton myös onnettomuudessa vammautuneiden ja siitä pelastuneiden mielestä. Kysy mieluummin: ”Miten voit nyt?” tai ”Miten koit sen?” tai ”Mitä mieltä olet …?”
  • Jos käytät apunasi tulkkia, et voi saada selville kaikkea mitä haastateltava sanoo. Roolisi keskustelussa on silti tärkeä, sillä voit olemuksellasi rauhoittaa – tai hermostuttaa – haastateltavaa. Tulkki on yhteistyökumppanisi, joka auttaa sinua ymmärtämään faktat ja tärkeät yksityiskohdat. Haastateltavan eleet, ilmeet ja äänensävy kertovat myös paljon.
  • Varo liiallista empaattisuutta. Muista, että et ole paikan päällä pelastamassa tai lohduttamassa henkilöä, jota haastattelet. Ei ole hyväksi teille kummallekaan, jos ylität ammattisi raja-aidat ja alat ’terapoida’ haastateltavaa.
  • Jos mahdollista, niin kerro etukäteen, kuinka kauan haastattelu arviolta kestää. Aikarajan asettaminen saattaa tehdä tuskallisista asioista puhumisen helpommaksi.
  • Osoita selvästi, milloin haastattelu on päättynyt. Kiinnitä erityistä huomiota tapaan, jolla lopetat haastattelun. Jos keskeytät sen äkillisesti, koska keskustelu alkoi painostaa sinua tai koska arvelit haastateltavan haluavan lopettaa, aiheutat lisää ahdistusta keskustelukumppanillesi. Kerro hänelle, kun olet päättämässä haastattelua. Kerro, kuinka kauan aikaa on jäljellä. Kysy, onko hänellä vielä jotain kerrottavaa. Jos haastateltava on edelleen selvästi järkyttynyt tapahtuneesta, kysy voitko hakea paikalle ystävän tai tukihenkilön.

Lyhyesti siis: Kun toimit oikein, saat haastatteluiden kautta runsaasti tietoa juttuasi varten. Hyvästä jutusta on hyötyä sinulle itsellesi, haastattelemillesi ihmisille ja journalismille!

MITÄ OIKEASTAAN TAPAHTUI?

Tiede- ja taloustoimittajien on tunnettava aihealueensa hyvin voidakseen kertoa niistä. Myös traumaattisista tapahtumista ja äärimmäisestä hädästä tiedottamiseen liittyy sääntöjä ja lainalaisuuksia, jotka niistä raportoivan on hyvä tietää.

Monet kriisitilanteisiin joutuneet ihmiset kärsivät välittömästi kriisin jälkeen oireista, jotka muistuttava traumaperäistä stressihäiriötä. Henkilöllä saattaa olla tunkeutuvia muistikuvia, hän on turtunut, hän eristäytyy muista tai hän ”käy ylikierroksilla”. Nämä ovat kaikki inhimillisiä reaktioita järkytykseen.

Onnettomuuden aiheuttama psyykkinen stressi on yhtä luonnollinen kuin verenvuoto, mustelma tai luunmurtuma. Ne kaikki ovat merkkejä parantumisprosessien käynnistymisestä.

Haavojen parantuminen kestää parisen viikkoa, luunmurtumien muutaman kuukauden. Myös järkytyksestä toipuminen vie oman aikansa. Useimmat ihmiset voivat huomattavasti paremmin neljästä kuuteen viikkoa traumaattisen tapahtuman jälkeen.

Heti kriisin jälkeen uhrit tarvitsevat ensisijaisesti käytännön apua, lähimmäistensä tukea ja rakkautta sekä asiallista tietoa traumasta ja siitä toipumisesta.

Myös klassisella kriisillä on oma syklinsä. Journalistin on hyvä tietää, missä vaiheessa kulloinkin ollaan menossa. Se auttaa häntä arvioimaan asioita kaikkein raastavimpina hetkinä:

  • Kun ihmiset tajuavat, mitä oikeastaan on tapahtunut, he ovat yhtä aikaa järkyttyneitä, sekavia ja hämmentyneitä. Jotkut eivät pysty sanomaan sanaakaan.
  • Traumaattisen tapahtuman alkuvaiheeseen liittyy usein pelottavia huhuja, jotka liittyvät kuolleiden lukumäärään, kulkutauteihin ja yleiseen sekasortoon. Jotkin huhut saattavat pitää paikkansa, mutta useimmiten ensimmäiset huhupuheet ja tiedot osoittautuvat vääriksi.
  • Melko pian, kun pelastustoimet pääsevät vauhtiin ja media saapuu paikalle, esille nostetaan sankarit. Lehdissä kerrotaan rohkeista pelastajista ja pelastetuista, yhteisön sinnikkyydestä ja niin edelleen. Sankaritarinat ovat joskus tarpeen ja avuksikin, mutta samalla ne voivat olla merkki siitä, että yhteisö kieltäytyy hyväksymästä tapahtuman todellisia mittasuhteita.
  • Adrenaliinipitoinen alkuvaihe kestää useimmiten vain muutaman päivän. Sen jälkeen sekä media että onnettomuudessa vammautuneet ja siitä pelastuneet siirtyvät syyttelyvaiheeseen. Moititaan hitaasti edenneitä pelastustoimia, hallituksen epäjohdonmukaisia lausuntoja tai maanjäristyksessä sortuneiden talojen rakentajia.
  • Joidenkin päivien ja viikkojen kuluttua, aina sen mukaan kuinka vakava onnettomuus oli, siirrytään eteenpäin. Tiedotusvälineissä näkyy otsikoita muistakin aiheista, elämä jatkuu. Suurelle yleisölle tapahtuma on jo ohi.
  • Yksilöinä käymme edelleen läpi tunteita, jotka kriisi meissä aiheutti. Useimmat meistä ”palaavat arkeen” muutaman viikon sisällä, mutta joihinkin tapahtuma voi jättää syvät arvet, jopa vuosiksi sen jälkeen, kun media on lopettanut aiheen käsittelyn. Kukin meistä toipuu – tai ei toivu – omalla tavallaan.

Pidä mielessä nämä edellä kerrotut vaiheet,  kun raportoit traumaattisista tapahtumista.

MITÄ SEURAAVAKSI TAPAHTUI?

Meidän pitäisi käyttää enemmän aikaa sen selvittämiseksi, mitä ihmisille tapahtuu sen jälkeen, kun toimittajat ja valokuvaajat ovat lähteneet onnettomuuspaikalta. Itse tapahtuman kuvaaminen on vain osa tarinaa. Media näyttää surun, vihan ja kyyneleet, mutta on olemassa paljon muitakin tunteita ja mielialoja, jotka helposti unohtuvat nykyisessä hektisessä ajassamme. Jos haluamme kertoa ihmisille tämän päivän todellisuudesta, niin meidän on kerrottava myös siitä, miten ihmiset yrittävät rakentaa elämäänsä uudelleen ja hyväksyä heitä kohdanneen menetyksen.
 – Peter Burdin, BBC

Jos journalismin ”ensimmäisessä näytöksessä” kerrotaan juuri tapahtuneesta onnettomuudesta ja siitä, mitä ihmisille tapahtui – verestä, kivusta, väkivallasta ja epätoivosta – niin silloin ”toinen näytös” on – usein kertomatta jäävä – tarina siitä, mitä tapahtui myöhemmin.

Toisessa näytöksessä kuvataan haavojen umpeutumista ja ihmisten toipumista sekä käydään läpi mennyttä. Se kaikki auttaa yhteisöä, perheitä ja yksilöitä jättämään kokemansa trauman taakseen ja löytämään uusia merkityksiä elämäänsä. Mutta aina asiat eivät suju käsikirjoituksen mukaan, ja silloin jäljelle jää katkeruus.

Mitä tahansa kriisin jälkeen tapahtuukin, niin journalisteilla on velvollisuus raportoida lukijoilleen, kuuntelijoilleen ja katselijoilleen kriisin ensimmäisestä ja toisesta näytöksestä.

KUN KIRJOITAT TARINAA

Kun kirjoitat juttua tuhoisasta onnettomuudesta tai tragediasta, älä liioittele tai kaunistele asioita. Luota hyvään, sujuvaan ja tosiasioihin perustuvaan journalismiin, jossa on mukana ripaus myötätuntoa

Pidä huolta siitä, että jutussa mainitut tosiasiat, lainaukset ja yksityiskohdat pitävät paikkansa. Kriisistä kertovat jutut on tehtävä erityisellä huolella, ajatuksella ja tahdikkuudella.

Vaikka tutkimuksissa onkin todettu, että huono kriisiuutisointi harvoin traumatisoi uudelleen kriisin kokeneita ihmisiä, monia heistä ahdistaa se tapa, millä heistä on kirjoitettu. Jopa pienetkin virheet jutussa voivat masentaa. Siksi on tärkeää, että toimittajana tarkistat nimet, faktat, ajat ja paikkojen nimet moneen kertaan.

Kun kirjoitat murhenäytelmästä, punnitse tarkkaan tarinasi yksityiskohtia sekä siinä esiintyvien ihmisten turvallisuutta ja hyvinvointia. On tilanteita, jolloin haastateltavan henkilöllisyys ei saa paljastua, sillä hän voi joutua koston kohteeksi. Jos kyseessä on raiskaustapaus, uhria voidaan syyllistä jutun takia lisää. (Lisää kohdassa Seksuaalisen väkivallan raportointi.)

Kuuntele kohteliaasti ja kirjaa huolellisesti kaikki, mitä sinulle kerrotaan. Kun kirjoitat juttuasi, pyri lainaamaan haastateltavaasi sanasta sanaan. Korjaa vain pahimmat kielioppivirheet.

Älä epäröi soittaa haastateltavallesi ja tarkistaa epäselvää asiaa. On pienempi paha häiritä häntä puhelinsoitolla kuin julkaista jotain, joka ei pidä paikkaansa.

Onko valmis teksti sellainen, johon itse olisit tyytyväinen, jos siinä kuvatut asiat olisivat tapahtuneet sinulle? Onko asiat kerrottu oikein? Jos toimittajan vaistosi sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan, niin kirjoita teksti uudelleen.

RAISKAUKSEN JA SEKSUAALISEN VÄKIVALLAN RAPORTOINNISTA

Raiskaus on ihmiselle äärimmäisen traumatisoiva kokemus. Monissa kulttuureissa raiskaukseen liittyy lisäksi häpeän leima, ja raiskauksen uhri saatetaan jopa karkottaa yhteisöstä. Toimittajana sinun on otettava tämä huomioon, kun pyydät uhrilta haastattelua. Ajattelemattomasti kirjoitettu artikkeli voi pahimmassa tapauksessa johtaa uhrin itsemurhaan tai murhatuksi tulemiseen. Murhaajat voivat olla uhrin sukulaisia tai raiskaajia.

Seksuaalinen väkivalta voi tarkoittaa raiskausta tai muuta seksuaalista toimintaa, johon henkilö pakotetaan. Seksuaalista väkivaltaa voi olla perheen sisällä, parisuhteessa ja avioliitossa, tai pakottaja voi olla uhrille täysin tuntematon. Seksuaalisen väkivallan kohteeksi voi joutua missä tahansa: yksityiskodissa, leikkipuistossa, autiolla kadulla, yökerhossa, vankilassa tai taistelukentällä.

Kun raportoit seksuaalisesta väkivallasta, noudata erityistä valppautta. Hyödynnä oppaamme ohjeita ja ota huomioon seuraavat seikat:

  • Voimattomuus: raiskauksen uhria on loukattu erityisellä tavalla. Hän saattaa tuntea itsensä likaiseksi, nöyryytetyksi ja voimattomaksi. Hän ehkä pelkää väkivallan tekijöiden kostoa.
  • Sota: Seksuaalinen väkivalta on ollut sodan ruma seuralainen kautta historian. Nykyään se mielletään yhä selkeämmin osaksi sodankäyntiä. Valmistaudu siihen, että kuulet tämänsuuntaisia kertomuksia. Suhtaudu kertomuksiin journalistille ominaisella varovaisuudella, mutta kuuntele uhrien kertomuksia tarkasti ja kunnioittaen.
  • Haastattelu: Pyri haastattelemaan uhria yksin. Hän saattaa kauhistua, jos mukanasi on joukko muita toimittajia, tulkkeja, valokuvaajia, tuottajia ja avustajia. Ota mukaasi vain tarpeelliset avustajat, ja jos mahdollista, käytä itse teknisiä laitteita. Pyydä kaikkia, jotka eivät ole uhrin lähipiiriläisiä, poistumaan. Nämä voivat olla sotilaita, kylänvanhempia, yhteisön johtajia, avustustyöntekijöitä ja kyläläisiä. Kysy, jos haastateltava haluaisi jonkun perheestään paikalle. Älä päästä lapsia kuuloetäisyydelle.
  • Haastattelijan sukupuoli: Raiskauksen uhriksi useaan kertaan joutunut nainen saattaa tuntea olonsa levollisemmaksi naispuolisen haastattelijan seurassa. Toki miestoimittajakin voi luoda turvallisen keskusteluilmapiirin. Kysy haastateltavan mielipidettä asiasta. Jos hän epäröi puhua miehelle, pyydä naispuolista kollegaa tekemään haastattelu.
  • Häpeä: Tiedosta uhrin vaikea tilanne. Hänet on häpäisty ja nöyryytetty. Monissa islaminuskoisissa maissa sekä useissa Afrikan maissa aviomiehet, sukulaiset ja naapurit voivat karkottaa raiskatun naisen yhteisöstään, jopa tappaa hänet. Pitämällä uhrin henkilöllisyyden salassa et aseta häntä alttiiksi henkiselle tai ruumiilliselle väkivallalle.
  • Painostus: Älä milloinkaan painosta seksuaalista väkivaltaa kokenutta kertomaan tarinaansa lupaamalla esimerkiksi palkkiota haastattelusta. Älä myöskään painosta häntä sanomalla, että tarinan julkaiseminen voi auttaa uhria tai muuttaa olosuhteita tai toimintatapoja.
  • Nimettömänä esiintyminen: älä koskaan paljasta uhrin henkilöllisyyttä ilman hänen yksiselittäistä ja vapaaehtoista suostumustaan. Useissa maissa laki kieltä raiskauksen uhriksi joutuneen henkilöllisyyden paljastamisen. Pelkän etunimen käyttö tai nimen muuttaminen ei aina auta peittämään henkilöllisyyttä. Internetin välityksellä kuka tahansa voi lukea artikkelisi, lehden normaali lukijakunnan lisäksi. Älä kerro henkilön oikeaa ikää, työpaikkaa tai kotikylää. Pidä huoli, että et vahingossakaan jätä juttuun yksityiskohtia, joista uhrin voi tunnistaa.
  • Henkilön kuvaaminen: Valokuvaa tai filmaa haastateltavaasi takaapäin, valoa vasten tai varjossa. Koska kuvankäsittely tietokoneella on nykyään helppoa, ole erityisen varovainen, jos kuvaat haastateltavaa tai hänen kasvojaan sivusta tai yrität tehdä kuvasta epäselvän.
  • Syyllisyys: Raiskauksen uhri tuntee usein syyllisyyttä siitä, mitä hänelle tapahtui. Uutinen, jossa annetaan ymmärtää, että asia voisi ollakin näin, on äärimmäisen vahingollinen asianomaiselle. Noudata erityistä varovaisuutta, kun kuvailet jutussasi tapahtumia tai syytöksiä.
  • Yksityiskohdat: Väkivaltaisten tekojen voimakas kuvaaminen voi joskus olla paikallaan. Se voi herättää viranomaiset toimimaan tai saada aikaan muutoksia lainsäädäntöön. Ole kuitenkin varovainen kuvaustesi suhteen. Antavatko ne jutullesi lisäarvoa vai huonontavatko ne uhrin asemaa?
  • Paikalliset normit: Tietyissä kulttuureissa uhrin koskettamista tai silmiin katsomista pidetään loukkaavana. Ota selville, mikä yhteisössä on sallittua ja mikä ei. Voi olla, että sanaa ”raiskaus” ei ole sopiva käyttää. Miestoimittajan ei ole hyvä haastatella raiskauksen uhriksi joutunutta naista suljettujen ovien takana, sillä se saattaa herättää pahennusta yhteisössä.
  • Avun hakeminen: Artikkelisi tai ohjelmasi saattaa tuoda joillekin lukijoille tai kuulijoille mieleen omakohtaisia kokemuksia raiskauksesta tai seksuaalisesta väkivallasta. Kerro heille juttusi lopussa, mistä he voivat hakea apua.

KRIISIUUTISOINTI YHTEISÖSSÄ

Samalla kun välität yleisölle tietoa siitä, mitä oikeastaan tapahtui ja miten yhteisö ja viranomaiset reagoivat, pyri kertomaan myös ihmisistä, jotka olivat osallisena tapahtumassa. Kirjoita lyhyitä tarinoita henkilöstä ja hänen perheestään, heidän elämänsä erityispiirteistä ja siitä, miten ne vaikuttivat toisiinsa. Usein uhrin omaiset puhuvat mielellään silloin, kun toimittaja kertoo heille avoimesti, minkälaista tarinaa hän on tekemässä.

Yhdysvalloissa vuonna 1995 tapahtuneen Oklahoma Cityn pommi-iskun jälkeen paikallinen sanomalehti otsikoi tällaiset tarinat ”Kuvauksia elämästä”.  World Trade Centeriin kohdistuneen iskun jälkeen The New York Times julkaisi lyhyitä elämäkertoja otsikolla ”Surun muotokuvia”. Lyhyitä, yhdenmukaisia uhreista kertovia tarinoita voi julkaista päivittäin, aina kunnes kaikki uhrit ovat tulleet kuvatuiksi. Lyhyet jutut voivat joskus johtaa laajempiin artikkeleihin.

Kerro jutussasi kuinka ihmiset auttavat toisiaan ja seuraa heidän toipumisprosessiaan. Anna lukijoille, kuuntelijoille ja katselijoille linkkejä lähteisiin, joista he saavat lisätietoa ja apua. Toimittajana voit aivan hyvin välittää ihmisille sekä tietoa että toivoa.

Kun haastattelet ihmisiä, suhtaudu varauksella tilanteeseen, jossa joku puhuu koko yhteisön puolesta. Sanavalmiit yksilöt – onnettomuudesta pelastuneet, silminnäkijät, uhrin perheenjäsenet ja työtoverit – saattavat tuntea olonsa vaivaantuneiksi, jos heidät julkisuudessa nostetaan etualalle. Samanaikaisesti jotkut yhteisön jäsenistä voivat olla katkeria siitä, että yksi ihminen tai tietty perhe saa enemmän huomiota kuin muut. Tämä voi pienissä yhteisöissä aiheuttaa välien tulehtumisen pitkäksikin aikaa.

Kysy itseltäsi: Mitä tietoja suuri yleisö tarvitsee? Milloin kriisiuutisointi on syytä lopettaa? Voiko toimittajalle syntyä pakkomielle jatkaa onnettomuudesta kirjoittamista, vaikka lukijat haluaisivat jo lukea muistakin asioista? Joukkomurha tai suuronnettomuus eivät saa olla ainoita yhteisön asioita, jotka ylittävät uutiskynnyksen.

VÄLTÄ KULUNEITA SANONTOJA

Kun raportoit traumaattisista tapahtumista, valikoi huolella käyttämäsi sanat ja sanonnat. Mieti, saatko niiden kautta viestisi hyvin perille. Käytä asiallisia kielikuvia, vältä alleviivaavaa ja ylitunteellista kieltä. Älä kirjoita esimerkiksi:

”Järkyttynyt yhteisö suree kuolleitaan …” Tämä kuulostaa pinnalliselta ja itsestään selvältä. Kirjoita yksinkertaisesti siitä, mitä tapahtui ja mitkä olivat ihmisten reaktiot.

”Kyläläiset yrittävät yhä sopeutua tuhon seurauksiin …” Totta kai he yrittävät. Jälleen kerran: kerro siitä, mitä ihmiset tekevät ja sanovat.

”Yhteisössä surraan vielä tänäänkin” tai ”Jo nyt vanhemmat/veljet/siskot kaipaavat poikaansa/veljeään…” Nämä lauseet antavat ymmärtää, että suru olisi ajallisesti tarkkaan määritelty – että suremisen pitäisi alkaa tietyllä hetkellä ja että sen pitäisi päättyä tietyn ajan kuluttua. Aivan kuin tietyn ajan ylittäminen olisi epäluonnollista tai tavatonta.

”Paikalla on koulutettuja terapeutteja …” Uutisarvoa olisi ehkä sillä, jos terapeutit eivät olisi koulutettuja. Sitä paitsi ammatti-ihmiset, jotka tuodaan paikan päälle välittömästi tragedian jälkeen, eivät välttämättä heti anna onnettomuuden uhreille ja pelastuneille henkistä terapiaa. Sen sijaan he auttavat käytännön asioissa ja kuuntelemalla.

”Herra X saa terapiaa.” Tarkista ammattilaisilta, että minkälaista terapiaa on tarjolla. Kyse ei todennäköisesti ole kriisiterapiasta, jota suositellaan vain niille, jotka eivät normaalisti ala toipua onnettomuuden jälkeen. Toipumista voidaan todellisuudessa arvioida vasta muutamien viikkojen kuluttua tapahtumasta.

”Yhteisö/koulu/perhe ei koskaan tule selviämään tragediasta.” Useimmat ihmiset ja yhteisöt selviävät, usein jopa hämmästyttävän nopeasti. Olennaista on, että kokemukset ovat muuttaneet ihmisiä. Kerro jutussasi miten.

Monet kriisitilanteisiin joutuneet ihmiset kärsivät välittömästi kriisin jälkeen oireista, jotka muistuttava traumaperäisen stressihäiriön oireita. Henkilöllä saattaa olla tunkeutuvia muistikuvia, hän on turtunut, hän eristäytyy muista tai hän ”käy ylikierroksilla”. Nämä ovat kaikki hyvin inhimillisiä reaktioita järkytykseen.