Trauma ja journalismi

Opas journalisteille, päätoimittajille ja esimiehille

Koonnut ja toimittanut: Mark Brayne
Suomennos: Marja Hakola

Johdanto

Liikenneonnettomuudet ja lentoturmat. Luonnonkatastrofit. Nälänhätä ja sota. Rikokset ja murhat. Tulvat. Mellakat. Lasten hyväksikäyttö ja kidutus. Raiskaus and seksuaalinen väkivalta. Kansanmurha.

Kriisien jälkivaikutukset. Menetys. Suru. Ääretön inhimillinen hätä.

Järkyttävät tapahtumat ylittävät kaikki uutiskynnykset – ja koskettavat meitä kaikkia. Tiedotusvälineiden kautta tapahtumista kerrotaan niille, jotka eivät olleet paikan päällä. Media paljastaa, mitä tapahtui heille, jotka joutuivat kriisin keskelle. Se kertoo, onnettomuuden vaikutuksista uhrien omaisiin, perheisiin, yhteisöön, yhteiskuntaan – koko ympäröivään maailmaan.

Kriisiuutisoinnilla on merkitystä, ja medialla on velvollisuus kertoa asioista hyvin. Tiedotusvälineillä on valta tuoda julki, välittää ja lievittää – tai lisätä – onnettomuuksien ja kuoleman ihmisille aiheuttamaa surua ja tuskaa.

Kriisistä raportoiminen, tapahtuipa onnettomuus kaukana maailmalla tai lähiseudulla, vaikuttaa myös itse raportoijaan. Tiedotusvälineiden edustajat saapuvat onnettomuuspaikalle yhtä aikaa muiden ammatti-ihmisten – poliisin, palokunnan ja pelastushenkilöstön kanssa – mutta heillä ei useinkaan ole samanlaisia valmiuksia tunnistaa vaativien tilanteiden mukanaan tuomia psykologisia seurauksia.

Urheiluselostaja tuntee hyvin selostamiensa pelien säännöt ja taloustoimittaja tietää kaiken pörssikursseista. Yhtälailla on tärkeää, että väkivaltaisuuksista ja kriiseistä raportoiva journalisti tuntee niihin liittyviä keskeisiä asioita. 

Oheista opasta varten haastattelimme lukuisia toimittajia ja trauman asiantuntijoita ympäri maailmaa. Olemme pyrkineet hyödyntämään heidän osaamistaan ja kokemuksiaan tässä kirjasessa. Toivomme, että opas antaa kriiseistä raportoiville journalisteilla eväitä sekä itse työhön että henkisen hyvinvoinnin vaalimiseen.

Tiedotusvälineiden edustajat, yhdessä poliisin, palokunnan ja pelastushenkilöstön kanssa, ovat niiden ensimmäisten ammatti-ihmisten joukossa, jotka saapuvat onnettomuuspaikalle. Heillä ei kuitenkaan ole samanlaisia valmiuksia tunnistaa vaativien tilanteiden mukanaan tuomia psykologisia seurauksia.

Mitä trauma on?

On luonnollista, että väkivalta ja onnettomuudet herättävät ihmisessä sekä viehtymystä että kauhua.

Kauan sitten, kauan ennen kuin uutisista tai journalismista osattiin uneksiakaan, suhtautumisemme traumaattisiin kokemuksiin ratkaisi pitkälti sen, että ihminen ylipäätään selviytyi ja menestyi maapallolla.

Toisin sanoen onnettomuudet ovat aina olleet osa ihmiskunnan historiaa. Niitä on kuvattu niin Raamatussa, antiikin Kreikan tarinoissa (itse sana ’trauma’ on kreikkaa ja tarkoittaa lävistämistä tai haavoittamista), Shakespearen näytelmissä kuin englantilaisten runoilijoiden ensimmäisestä maailmansodasta kertovissa runoissa.

Trauman tieteellinen tutkimus alkoi kuitenkin vasta 1800-luvun lopussa. Tutkimus jatkui läpi maailmansotien, ja vuonna 1980 esiteltiin diagnoosi traumaperäinen stressihäiriö (Post-Traumatic Stress Disorder, PTSD).

Ennen kuin tarkastelemme lähemmin traumaa suhteessa journalismiin ja toimittajan omaan hyvinvointiin, on syytä tarkastella sitä, miten trauma eroaa ”tavallisesta” stressistä

Psykologisesti traumaattinen tapahtuma tai kriisitilanne voi olla

mikä tahansa tuntematon, ennalta arvaamaton tilanne, johon henkilö joutuu ja johon liittyy jonkinasteinen menetys, vammautuminen tai sen uhka – joko todellinen tai kuviteltu.

Amerikan psykiatrisen seuran (American Psychiatric Association) määritelmän mukaan traumaperäinen stressihäiriö on

henkilön itsensä kokema tai todistama tapahtuma, jossa menehtyy ihmisiä  tai jossa henkilö itse on vaarassa kuolla, tai hänen fyysistä koskemattomuuttaan uhataan jollain tavalla. Se voi olla tilanne, jossa henkilö saa tietää perheenjäsenen tai läheisen ihmisen yllättävästä tai väkivaltaisesta kuolemasta tai tätä kohdanneesta vakavasta tapaturmasta tai sen uhasta.

Jälkimmäisen määritelmän mukaan henkilö kokee traumaattisessa tilanteessa voimakasta pelkoa, avuttomuutta ja kauhua. Hänen voidaan sanoa kärsivän traumaperäisestä stressihäiriöstä, jos hänellä vielä kuukauden kuluttua tapahtumasta on joitakin seuraavista oireista:

• toistuvia ja mieleen tunkeutuvia muistikuvia tapahtuneesta – takaumia ja painajaisunia
• henkistä kylmyyttä; henkilö karttaa tapahtumaan liittyviä ihmisiä ja paikkoja
• jatkuvaa ahdistuneisuutta, johon liittyy ärtyneisyyttä, keskittymisvaikeuksia, unihäiriöitä sekä fyysisiä oireita kuten vatsakipuja, hikoilemista ja voimakasta säikkymistä.

On väitetty, että traumaperäinen stressihäiriö olisi länsimaisen kulttuurin tuotos, jota ei tunneta muissa kulttuureissa. Vaikka traumaattisiin tapahtumiin reagoidaan eri tavoin eri kulttuureissa, ovat useimmat alan kansainväliset tutkijat sitä mieltä, että ihmisten tunnereaktioissa kriisiin eri kulttuureissa on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

On syytä pitää trauman määritelmä aina mielessä. Kun toimittajana kuvailet tai kohtaat äärimmäistä inhimillistä hätää niin pidä mielessä, että useimmat ihmiset toipuvat järkytyksestä ajallaan, omin voimin. Jos ihminen kuitenkin tapahtuman jälkeen masentuu tai ahdistuu, riitaantuu kumppaninsa kanssa tai turvautuu alkoholiin tai huumeisiin, niin se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän olisi sairastunut  traumaperäiseen stressihäiriöön.

Useimmat alan kansainväliset tutkijat ovat sitä mieltä, että eri kulttuureja edustavien ihmisten tavoissa reagoida kriisiin on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.
 

Kriisiraportointi ja journalismi

Traumaattinen tapahtuma, kuoleman ja vammautumisen pelko sekä läheltä piti -tilanteesta selviytyminen voivat vaikuttaa voimakkaasti ihmisen havainto- ja arvostelukykyyn – oli kyseessä sitten onnettomuuden uhri tai siitä pelastunut, silminnäkijä tai journalisti.

Aivojen tehtävänä on suodattaa, tulkita ja yrittää ymmärtää informaatiotulvaa, jota ihmisen viisi aistia tuottavat – hiljaisinakin hetkinä. Kun ihminen kokee järkytyksen, järjestelmä voi nopeasti mennä pois tolaltaan, hälytystilaan. Järkyttynyt ihminen saattaa tuntea ja toimia aivan eri tavalla kuin normaalisti.

Sen vuoksi traumaattisten tapahtumien silminnäkijöiden kertomuksiin on suhtauduttava suurella varauksella. Samasta syystä jopa paljon kokeneet toimittajat voivat kiihtyessään tehdä virhearvioita. Tämä on tärkeä muistaa silloin, kun toimittajana joudut itse keskelle väkivaltaista tilannetta tai tuhoaluetta – tai jos olet julkaisemassa uutista, jossa lainataan ahdistunutta silminnäkijää tai kollegaa.

JUTTU – JA MITEN SE TEHDÄÄN

”Puolet toimittajista, joita tapasin, olivat todella empaattisia ja ymmärtäväisiä. Heidän suhtautumisensa vaikutti siten, että heille kerroin tarinani paljon perusteellisemmin kuin muille toimittajille. Huonojakin haastatteluita oli paljon. Kaikki ikävät haastattelutilanteet toivat traumaattiset muistot pinnalle, koska ne saivat minut tuntemaan pettymystä ja voimattomuutta.”
-Tohtori Mary Self

Selfin toipuminen parantumattomasta syövästä oli etusivun juttu useissa kansainvälisissä lehdissä vuonna 1999.

Hyviä lehtimiestapoja tulee noudattaa aina, oli työn alla minkälainen juttu tahansa. Asiat pitää kertoa tarkasti ja oikein. Nämä periaatteet on syytä muistaa erityisesti silloin, kun raportoidaan katastrofeista ja äärimmäisestä inhimillisestä kärsimyksestä.

Periaatteiden noudattaminen auttaa sinua saamaan aikaan paremman jutun ja varmistamaan sen, että et tahattomasti vahingoita niitä ihmisiä, jotka esiintyvät jutussasi.

Seuraavissa ohjeissa on otettu huomioon se, että työskentelyolosuhteet voivat joskus olla kiireiset, sekavat ja vaaralliset. Nämä neuvot pätevät kuitenkin aina: silloin, kun teet juttua omassa yhteisössäsi tapahtuneesta rikoksesta tai onnettomuudesta ja silloin, kun raportoit sodasta tai maailmanlaajuisesta katastrofista. Ohjeet sopivat sekä päivittäin juttuja tekeville että niille, joilla on enemmän aikaa työstää juttujaan (tutkivat journalistit ja dokumenttifilmien tekijät).

Lähestyminen ja yhteyden luominen

• Kun joudut keskelle traumaattista tapahtumaa tai sen jälkimaininkeja: pysähdy, katso ympärillesi ja kuuntele. Paina näkymä mieleesi. Hallitse itsesi. Vedä henkeä. Anna itsellesi aikaa, ole kärsivällinen.
• Jos ihmiset ympärilläsi ovat paniikissa, ole valmis tarjoamaan apuasi ja tukeasi ennen varsinaisen työsi aloittamista. Onhan journalistikin ihminen! Muista kuitenkin, että et ole pelastaja ammatiltasi; olet paikalla toimittajana, joka voi auttaa raportoimalla tapahtuneesta.
• Valmistaudu siihen, että ihmisten reaktiot kriisitilanteessa vaihtelevat laidasta laitaan. Niin uhrit, pelastuneet, lähimmäisensä menettäneet kuin silminnäkijät ja onnettomuuden jälkeen paikalle osuneet ihmiset saattavat käyttäytyä yllättävästi, jopa pelottavasti. Jotkut näyttävän ottavan tilanteen kylmän rauhallisesti ja järkevästi. He käyttäytyvä mallikkaasti ja näyttävät hallitsevan itsensä täydellisesti.
• Toisilla taas tunteet tulevat rajusti pintaan. He romahtavat surun ja epätoivon alla. He ovat tuntevat vihaa ja katkeruutta. He käyttäytyvät sekavasti, ovat poissa tolaltaan. He eivät kykene ottamaan vastaan uutta tietoa. He ovat kuin jäässä, kykenemättömiä sanomaan mitään. Heidän henkiset voimavaransa ovat lopussa ja he tuntevat itsensä haavoitetuiksi, paljaiksi ja tyhjiksi.
• Erilaisista reaktioista huolimatta muista aina, että tapahtuma on tunnetasolla vaikuttanut voimakkaasti kaikkiin. Puhuttele ihmisiä harkiten, kunnioittavasti ja ystävällisesti. Esittele itsesi, katso ihmistä silmiin ja kerro, miksi haluat jutella hänen kanssaan. Etene hitaasti ja rauhallisesti, älä kiirehdi, vaikka tilanne olisi kuinka kaoottinen. Älä missään nimessä työnnä mikrofonia jonkun nenän eteen ja ala heti kyselemään tapahtuneesta.
• Näkemäsi ihmiset ovat kokeneet valtavan järkytyksen. Jälkeenpäin he eivät ehkä muista mitään siitä, mitä kysyit heiltä tai mitä he vastasivat. On siis tärkeää, että annat heidän rauhassa päättää, jos he haluavat puhua sinulle vai ei. Älä painosta heitä lupaamalla palkkiota tai sanomalla, että haastattelu voisi auttaa muita ihmisiä.
• Jos työskentelet uutisryhmän kanssa, pyri esittelemään ryhmäsi jäsenet haastateltavalle ja kertomaan, mitä kukin heistä tekee.
• Onnettomuudessa loukkaantuneet, siitä selviytyneet, uhrien omaiset ja ystävät yrittävät kaikin voimin selviytyä heitä kohdanneesta katastrofista. Heitä ei voi haastatella samoin periaattein kuin poliitikkoa tai asiantuntijaa. Anna haastateltavan viedä keskustelua eteenpäin.
• Olipa sinulla kuinka kiire tahansa, anna haastateltavan määrätä keskustelun tahti. Anna hänen pitää taukoja ja päättää, milloin haastattelu loppuu. Jos nauhoitat haastattelua, sovi tauon merkiksi vaikka käden heilautus.
• Ei ole sopivaa, että yrität saada haastateltavan liikuttumaan. Mutta jos hän alkaa kesken kaiken itkeä, älä pelästy. Itku on luonnollinen reaktio ahdistukseen. Se saattaa olla myös merkki siitä, että haastateltava kokee olonsa turvalliseksi seurassasi. Useimmiten henkilö on valmis jatkamaan kertomustaan pahimman liikutuksen mentyä ohi. Pidä mukanasi puhtaita nenäliinoja äläkä epäröi tarjota niitä, tahdikkaasti ja ystävällisesti.
• Sekavissa olosuhteissa kohtaamasi ihmiset ovat harvoin kovin perillä mediaan liittyvistä yksityiskohdista. Pyri kertomaan heille, miten heidän tarinaansa ja kuviaan tullaan käyttämään tai että mahdollisesti niitä ei käytetä lainkaan.
• Haastattelua pyytäviä toimittajia saattaa olla useita, ja haastateltava voi kaivata apua pyyntöjen tulvassa. Suhtaudu myönteisesti, jos hän haluaa ottaa haastatteluun mukaan ystävän tai hän haluaa puhua medialle edustajan välityksellä.
• Voit hyvin sanoa olevasi pahoillasi tapahtuneesta. Sanoillasi et ota syyllisyyttä tai vastuuta onnettomuudesta niskoillesi – osoitat vain olevasi tunteva ihminen. Älä kuitenkaan teeskentele myötätuntoa. Kohtele ihmisiä siten, kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan vastaavassa tilanteessa.
• Jos haastateltava näyttää olevan huolissaan siitä, mitä hän on sinulle sanonut ja jos sinulla on aikaa, näytä hänelle muistiinpanojasi tai anna hänen kuunnella nauhoitusta. Siten varmistat, asia on ymmärretty oikein.
• Kun pyydät omaisilta käyttöösi valokuvia kuolleista tai loukkaantuneista, anna  heidän ehdottaa, mitä kuvia olisi hyvä käyttää. Varmista myös, millä nimellä uhreja kutsuttiin.
• Jos tilanne sallii – tosin nopeasti etenevän kriisin tai taistelun keskellä se voi olla mahdotonta – kysy, jos haastateltava haluaa kysyä sinulta jotakin. Anna hänelle yhteystietosi. Hän saattaa olla halukas puhumaan vasta pahimman mentyä ohi.
• Yhteenvetona todettakoon, että toimittajan tai filmintekijän ei pidä koskaan aiheettomasti hankaloittaa haastateltavien elämää. Kun raportoit äärimmäisestä inhimillisestä hädästä, mikään ei anna oikeutta epäkunnioittavalle tai ajattelemattomalle journalismille.

Vielä yksi tärkeä seikka: Tieto läheisen ihmisen kuolemasta on äärimmäisen rankka kokemus. Ennen kuin lähestyt omaisensa menettänyttä ihmistä, yritä mahdollisuuksien mukaan selvittää, onko hän jo saanut tiedon asiaankuuluvalta viranomaiselta. Yritä välttää tilannetta, jossa sinun on kerrottava suru-uutinen omaiselle tai ystävälle.

Haastattelu

Onnistunut haastattelu on oleellinen osa kaikkea journalistista työtä. Kriisiuutisoinnissa haastattelijalta vaaditaan erityistä tahdikkuutta ja huomaavaisuutta.

Ei riitä, että osaa kysyä hyviä kysymyksiä. On osattava luoda, nopeastikin, tilanne, jossa sekä haastateltava että haastattelija voivat antaa parastaan.

• Ennen kuin lähestyt ketään tai aloitat haastattelun, selvitä itsellesi mitä haluat saada irti keskustelusta: Miten kyseisen henkilön kokemukset sopivat juttukehykseen? Mitä tietoja tarvitset? Tee pohjatyö ja valmistaudu haastatteluun, mutta pidä mielessä, että tärkein tieto tulee haastateltavaltasi.
• Tapahtumat ovat voineet saada sinutkin tuntemaan itsesi hermostuneeksi, pelokkaaksi tai jopa vihaiseksi. Opi tunteistasi, älä anna niiden häiritä ajatteluasi.
• Kysy, saatko esittää vaikealta tuntuvia kysymyksiä. Sitten: keskity kuuntelemaan! Toimittajan ei koskaan pidä puhua liikaa.
• Ole vastaanottavainen. Katso haastateltavaa silmiin, jäljittele hänen liikkeitään ja näytä elein ja ilmein, että todella kuuntelet häntä. Muistathan, että sanojen lisäksi ihmiset viestivät kehollaan ja äänen sävyillään.
• Keskustelun jäsentäminen auttaa sekä haastateltavaa että haastattelijaa hallitsemaan tilannetta ja lisää molemminpuolista luottamusta. 
• Puhu selkeästi ja rauhallisesti. Pitäydy tosiseikoissa – erityisesti haastattelun alkuvaiheessa. Auta haastateltavaa käymällä yhdessä läpi tapahtuman yksityiskohtia: mitä tapahtui ennen onnettomuutta, mitä haastateltava koki silloin, mitä onnettomuuden jälkeen tapahtui.
• Yksinkertaiset, helpot kysymykset toimivat parhaiten. Vältä kysymyksiä, joihin vastaus on ’kyllä’ tai ’ei’. Esitä yksi kysymys kerrallaan.
• Ole utelias. Käytä sanontoja, jotka johdattelevat eteenpäin, kuten: ”Kerro lisää …”, ”Mitä sitten tapahtui?”, ”Tarkoitatko, että …?”
• Toista, tiivistä, kiteytä, varmista. Loivenna kysymyksiä aloittamalla esimerkiksi: ”Minua ihmetyttää, että miksi …”
• Salli haastateltavan olla ääneti, ja anna hänen pitää taukoja. Lausu ääneen huomiosi: ”Näen sinun hymyilevän.”
• Älä koskaan kysy haastateltavalta: ”Miltä sinusta tuntuu?”. Se on journalistien eniten käyttämä mutta vähiten tuloksia tuottava kysymys. Se voi saada haastateltavasi purskahtamaan itkuun, mutta mitään järkevää, hyödyllistä tai käyttökelpoista vastausta sinun on turha odottaa. Kysymys on turhauttava ja sopimaton myös onnettomuudessa vammautuneiden ja siitä pelastuneiden mielestä. Kysy mieluummin: ”Miten voit nyt?” tai ”Miten koit sen?” tai ”Mitä mieltä olet …?”
• Jos käytät apunasi tulkkia, et voi saada selville kaikkea mitä haastateltava sanoo. Roolisi keskustelussa on silti tärkeä, sillä voit olemuksellasi rauhoittaa – tai hermostuttaa – haastateltavaa. Tulkki on yhteistyökumppanisi, joka auttaa sinua ymmärtämään faktat ja tärkeät yksityiskohdat. Haastateltavan eleet, ilmeet ja äänensävy kertovat myös paljon.
• Varo liiallista empaattisuutta. Muista, että et ole paikan päällä pelastamassa tai lohduttamassa henkilöä, jota haastattelet. Ei ole hyväksi teille kummallekaan, jos ylität ammattisi raja-aidat ja alat ’terapoida’ haastateltavaa.
• Jos mahdollista, niin kerro etukäteen, kuinka kauan haastattelu arviolta kestää. Aikarajan asettaminen saattaa tehdä tuskallisista asioista puhumisen helpommaksi.
• Osoita selvästi, milloin haastattelu on päättynyt. Kiinnitä erityistä huomiota tapaan, jolla lopetat haastattelun. Jos keskeytät sen äkillisesti, koska keskustelu alkoi painostaa sinua tai koska arvelit haastateltavan haluavan lopettaa, aiheutat lisää ahdistusta keskustelukumppanillesi. Kerro hänelle, kun olet päättämässä haastattelua. Kerro, kuinka kauan aikaa on jäljellä. Kysy, onko hänellä vielä jotain kerrottavaa. Jos haastateltava on edelleen selvästi järkyttynyt tapahtuneesta, kysy voitko hakea paikalle ystävän tai tukihenkilön.

Lyhyesti siis: Kun toimit oikein, saat haastatteluiden kautta runsaasti tietoa juttuasi varten. Hyvästä jutusta on hyötyä sinulle itsellesi, haastattelemillesi ihmisille ja journalismille!

MITÄ OIKEASTAAN TAPAHTUI?

Tiede- ja taloustoimittajien on tunnettava aihealueensa hyvin voidakseen kertoa niistä. Myös traumaattisista tapahtumista ja äärimmäisestä hädästä tiedottamiseen liittyy sääntöjä ja lainalaisuuksia, jotka niistä raportoivan on hyvä tietää.

Monet kriisitilanteisiin joutuneet ihmiset kärsivät välittömästi kriisin jälkeen oireista, jotka muistuttava traumaperäistä stressihäiriötä. Henkilöllä saattaa olla tunkeutuvia muistikuvia, hän on turtunut, hän eristäytyy muista tai hän ”käy ylikierroksilla”. Nämä ovat kaikki inhimillisiä reaktioita järkytykseen.

Onnettomuuden aiheuttama psyykkinen stressi on yhtä luonnollinen kuin verenvuoto, mustelma tai luunmurtuma. Ne kaikki ovat merkkejä parantumisprosessien käynnistymisestä.

Haavojen parantuminen kestää parisen viikkoa, luunmurtumien muutaman kuukauden. Myös järkytyksestä toipuminen vie oman aikansa. Useimmat ihmiset voivat huomattavasti paremmin neljästä kuuteen viikkoa traumaattisen tapahtuman jälkeen.

Heti kriisin jälkeen uhrit tarvitsevat ensisijaisesti käytännön apua, lähimmäistensä tukea ja rakkautta sekä asiallista tietoa traumasta ja siitä toipumisesta.

Myös klassisella kriisillä on oma syklinsä. Journalistin on hyvä tietää, missä vaiheessa kulloinkin ollaan menossa. Se auttaa häntä arvioimaan asioita kaikkein raastavimpina hetkinä:

• Kun ihmiset tajuavat, mitä oikeastaan on tapahtunut, he ovat yhtä aikaa järkyttyneitä, sekavia ja hämmentyneitä. Jotkut eivät pysty sanomaan sanaakaan.
• Traumaattisen tapahtuman alkuvaiheeseen liittyy usein pelottavia huhuja, jotka liittyvät kuolleiden lukumäärään, kulkutauteihin ja yleiseen sekasortoon. Jotkin huhut saattavat pitää paikkansa, mutta useimmiten ensimmäiset huhupuheet ja tiedot osoittautuvat vääriksi.
• Melko pian, kun pelastustoimet pääsevät vauhtiin ja media saapuu paikalle, esille nostetaan sankarit. Lehdissä kerrotaan rohkeista pelastajista ja pelastetuista, yhteisön sinnikkyydestä ja niin edelleen. Sankaritarinat ovat joskus tarpeen ja avuksikin, mutta samalla ne voivat olla merkki siitä, että yhteisö kieltäytyy hyväksymästä tapahtuman todellisia mittasuhteita.
• Adrenaliinipitoinen alkuvaihe kestää useimmiten vain muutaman päivän. Sen jälkeen sekä media että onnettomuudessa vammautuneet ja siitä pelastuneet siirtyvät syyttelyvaiheeseen. Moititaan hitaasti edenneitä pelastustoimia, hallituksen epäjohdonmukaisia lausuntoja tai maanjäristyksessä sortuneiden talojen rakentajia.
• Joidenkin päivien ja viikkojen kuluttua, aina sen mukaan kuinka vakava onnettomuus oli, siirrytään eteenpäin. Tiedotusvälineissä näkyy otsikoita muistakin aiheista, elämä jatkuu. Suurelle yleisölle tapahtuma on jo ohi.
• Yksilöinä käymme edelleen läpi tunteita, jotka kriisi meissä aiheutti. Useimmat meistä ”palaavat arkeen” muutaman viikon sisällä, mutta joihinkin tapahtuma voi jättää syvät arvet, jopa vuosiksi sen jälkeen, kun media on lopettanut aiheen käsittelyn. Kukin meistä toipuu – tai ei toivu – omalla tavallaan.

Pidä mielessä nämä edellä kerrotut vaiheet,  kun raportoit traumaattisista tapahtumista.

MITÄ SEURAAVAKSI TAPAHTUI?

Meidän pitäisi käyttää enemmän aikaa sen selvittämiseksi, mitä ihmisille tapahtuu sen jälkeen, kun toimittajat ja valokuvaajat ovat lähteneet onnettomuuspaikalta. Itse tapahtuman kuvaaminen on vain osa tarinaa. Media näyttää surun, vihan ja kyyneleet, mutta on olemassa paljon muitakin tunteita ja mielialoja, jotka helposti unohtuvat nykyisessä hektisessä ajassamme. Jos haluamme kertoa ihmisille tämän päivän todellisuudesta, niin meidän on kerrottava myös siitä, miten ihmiset yrittävät rakentaa elämäänsä uudelleen ja hyväksyä heitä kohdanneen menetyksen.
 – Peter Burdin, BBC

Jos journalismin ”ensimmäisessä näytöksessä” kerrotaan juuri tapahtuneesta onnettomuudesta ja siitä, mitä ihmisille tapahtui – verestä, kivusta, väkivallasta ja epätoivosta – niin silloin ”toinen näytös” on – usein kertomatta jäävä – tarina siitä, mitä tapahtui myöhemmin.

Toisessa näytöksessä kuvataan haavojen umpeutumista ja ihmisten toipumista sekä käydään läpi mennyttä. Se kaikki auttaa yhteisöä, perheitä ja yksilöitä jättämään kokemansa trauman taakseen ja löytämään uusia merkityksiä elämäänsä. Mutta aina asiat eivät suju käsikirjoituksen mukaan, ja silloin jäljelle jää katkeruus.

Mitä tahansa kriisin jälkeen tapahtuukin, niin journalisteilla on velvollisuus raportoida lukijoilleen, kuuntelijoilleen ja katselijoilleen kriisin ensimmäisestä ja toisesta näytöksestä.

KUN KIRJOITAT TARINAA

Kun kirjoitat juttua tuhoisasta onnettomuudesta tai tragediasta, älä liioittele tai kaunistele asioita. Luota hyvään, sujuvaan ja tosiasioihin perustuvaan journalismiin, jossa on mukana ripaus myötätuntoa

Pidä huolta siitä, että jutussa mainitut tosiasiat, lainaukset ja yksityiskohdat pitävät paikkansa. Kriisistä kertovat jutut on tehtävä erityisellä huolella, ajatuksella ja tahdikkuudella.

Vaikka tutkimuksissa onkin todettu, että huono kriisiuutisointi harvoin traumatisoi uudelleen kriisin kokeneita ihmisiä, monia heistä ahdistaa se tapa, millä heistä on kirjoitettu. Jopa pienetkin virheet jutussa voivat masentaa. Siksi on tärkeää, että toimittajana tarkistat nimet, faktat, ajat ja paikkojen nimet moneen kertaan.

Kun kirjoitat murhenäytelmästä, punnitse tarkkaan tarinasi yksityiskohtia sekä siinä esiintyvien ihmisten turvallisuutta ja hyvinvointia. On tilanteita, jolloin haastateltavan henkilöllisyys ei saa paljastua, sillä hän voi joutua koston kohteeksi. Jos kyseessä on raiskaustapaus, uhria voidaan syyllistä jutun takia lisää. (Lisää kohdassa Seksuaalisen väkivallan raportointi.)

Kuuntele kohteliaasti ja kirjaa huolellisesti kaikki, mitä sinulle kerrotaan. Kun kirjoitat juttuasi, pyri lainaamaan haastateltavaasi sanasta sanaan. Korjaa vain pahimmat kielioppivirheet.

Älä epäröi soittaa haastateltavallesi ja tarkistaa epäselvää asiaa. On pienempi paha häiritä häntä puhelinsoitolla kuin julkaista jotain, joka ei pidä paikkaansa.

Onko valmis teksti sellainen, johon itse olisit tyytyväinen, jos siinä kuvatut asiat olisivat tapahtuneet sinulle? Onko asiat kerrottu oikein? Jos toimittajan vaistosi sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan, niin kirjoita teksti uudelleen.

RAISKAUKSEN JA SEKSUAALISEN VÄKIVALLAN RAPORTOINNISTA

Raiskaus on ihmiselle äärimmäisen traumatisoiva kokemus. Monissa kulttuureissa raiskaukseen liittyy lisäksi häpeän leima, ja raiskauksen uhri saatetaan jopa karkottaa yhteisöstä. Toimittajana sinun on otettava tämä huomioon, kun pyydät uhrilta haastattelua. Ajattelemattomasti kirjoitettu artikkeli voi pahimmassa tapauksessa johtaa uhrin itsemurhaan tai murhatuksi tulemiseen. Murhaajat voivat olla uhrin sukulaisia tai raiskaajia.

Seksuaalinen väkivalta voi tarkoittaa raiskausta tai muuta seksuaalista toimintaa, johon henkilö pakotetaan. Seksuaalista väkivaltaa voi olla perheen sisällä, parisuhteessa ja avioliitossa, tai pakottaja voi olla uhrille täysin tuntematon. Seksuaalisen väkivallan kohteeksi voi joutua missä tahansa: yksityiskodissa, leikkipuistossa, autiolla kadulla, yökerhossa, vankilassa tai taistelukentällä.

Kun raportoit seksuaalisesta väkivallasta, noudata erityistä valppautta. Hyödynnä oppaamme ohjeita ja ota huomioon seuraavat seikat:

• Voimattomuus: raiskauksen uhria on loukattu erityisellä tavalla. Hän saattaa tuntea itsensä likaiseksi, nöyryytetyksi ja voimattomaksi. Hän ehkä pelkää väkivallan tekijöiden kostoa.
• Sota: Seksuaalinen väkivalta on ollut sodan ruma seuralainen kautta historian. Nykyään se mielletään yhä selkeämmin osaksi sodankäyntiä. Valmistaudu siihen, että kuulet tämänsuuntaisia kertomuksia. Suhtaudu kertomuksiin journalistille ominaisella varovaisuudella, mutta kuuntele uhrien kertomuksia tarkasti ja kunnioittaen.
• Haastattelu: Pyri haastattelemaan uhria yksin. Hän saattaa kauhistua, jos mukanasi on joukko muita toimittajia, tulkkeja, valokuvaajia, tuottajia ja avustajia. Ota mukaasi vain tarpeelliset avustajat, ja jos mahdollista, käytä itse teknisiä laitteita. Pyydä kaikkia, jotka eivät ole uhrin lähipiiriläisiä, poistumaan. Nämä voivat olla sotilaita, kylänvanhempia, yhteisön johtajia, avustustyöntekijöitä ja kyläläisiä. Kysy, jos haastateltava haluaisi jonkun perheestään paikalle. Älä päästä lapsia kuuloetäisyydelle.
• Haastattelijan sukupuoli: Raiskauksen uhriksi useaan kertaan joutunut nainen saattaa tuntea olonsa levollisemmaksi naispuolisen haastattelijan seurassa. Toki miestoimittajakin voi luoda turvallisen keskusteluilmapiirin. Kysy haastateltavan mielipidettä asiasta. Jos hän epäröi puhua miehelle, pyydä naispuolista kollegaa tekemään haastattelu.
• Häpeä: Tiedosta uhrin vaikea tilanne. Hänet on häpäisty ja nöyryytetty. Monissa islaminuskoisissa maissa sekä useissa Afrikan maissa aviomiehet, sukulaiset ja naapurit voivat karkottaa raiskatun naisen yhteisöstään, jopa tappaa hänet. Pitämällä uhrin henkilöllisyyden salassa et aseta häntä alttiiksi henkiselle tai ruumiilliselle väkivallalle.
• Painostus: Älä milloinkaan painosta seksuaalista väkivaltaa kokenutta kertomaan tarinaansa lupaamalla esimerkiksi palkkiota haastattelusta. Älä myöskään painosta häntä sanomalla, että tarinan julkaiseminen voi auttaa uhria tai muuttaa olosuhteita tai toimintatapoja.
• Nimettömänä esiintyminen: älä koskaan paljasta uhrin henkilöllisyyttä ilman hänen yksiselittäistä ja vapaaehtoista suostumustaan. Useissa maissa laki kieltä raiskauksen uhriksi joutuneen henkilöllisyyden paljastamisen. Pelkän etunimen käyttö tai nimen muuttaminen ei aina auta peittämään henkilöllisyyttä. Internetin välityksellä kuka tahansa voi lukea artikkelisi, lehden normaali lukijakunnan lisäksi. Älä kerro henkilön oikeaa ikää, työpaikkaa tai kotikylää. Pidä huoli, että et vahingossakaan jätä juttuun yksityiskohtia, joista uhrin voi tunnistaa.
• Henkilön kuvaaminen: Valokuvaa tai filmaa haastateltavaasi takaapäin, valoa vasten tai varjossa. Koska kuvankäsittely tietokoneella on nykyään helppoa, ole erityisen varovainen, jos kuvaat haastateltavaa tai hänen kasvojaan sivusta tai yrität tehdä kuvasta epäselvän.
• Syyllisyys: Raiskauksen uhri tuntee usein syyllisyyttä siitä, mitä hänelle tapahtui. Uutinen, jossa annetaan ymmärtää, että asia voisi ollakin näin, on äärimmäisen vahingollinen asianomaiselle. Noudata erityistä varovaisuutta, kun kuvailet jutussasi tapahtumia tai syytöksiä.
• Yksityiskohdat: Väkivaltaisten tekojen voimakas kuvaaminen voi joskus olla paikallaan. Se voi herättää viranomaiset toimimaan tai saada aikaan muutoksia lainsäädäntöön. Ole kuitenkin varovainen kuvaustesi suhteen. Antavatko ne jutullesi lisäarvoa vai huonontavatko ne uhrin asemaa?
• Paikalliset normit: Tietyissä kulttuureissa uhrin koskettamista tai silmiin katsomista pidetään loukkaavana. Ota selville, mikä yhteisössä on sallittua ja mikä ei. Voi olla, että sanaa ”raiskaus” ei ole sopiva käyttää. Miestoimittajan ei ole hyvä haastatella raiskauksen uhriksi joutunutta naista suljettujen ovien takana, sillä se saattaa herättää pahennusta yhteisössä.
• Avun hakeminen: Artikkelisi tai ohjelmasi saattaa tuoda joillekin lukijoille tai kuulijoille mieleen omakohtaisia kokemuksia raiskauksesta tai seksuaalisesta väkivallasta. Kerro heille juttusi lopussa, mistä he voivat hakea apua.

KRIISIUUTISOINTI YHTEISÖSSÄ

Samalla kun välität yleisölle tietoa siitä, mitä oikeastaan tapahtui ja miten yhteisö ja viranomaiset reagoivat, pyri kertomaan myös ihmisistä, jotka olivat osallisena tapahtumassa. Kirjoita lyhyitä tarinoita henkilöstä ja hänen perheestään, heidän elämänsä erityispiirteistä ja siitä, miten ne vaikuttivat toisiinsa. Usein uhrin omaiset puhuvat mielellään silloin, kun toimittaja kertoo heille avoimesti, minkälaista tarinaa hän on tekemässä.

Yhdysvalloissa vuonna 1995 tapahtuneen Oklahoma Cityn pommi-iskun jälkeen paikallinen sanomalehti otsikoi tällaiset tarinat ”Kuvauksia elämästä”.  World Trade Centeriin kohdistuneen iskun jälkeen The New York Times julkaisi lyhyitä elämäkertoja otsikolla ”Surun muotokuvia”. Lyhyitä, yhdenmukaisia uhreista kertovia tarinoita voi julkaista päivittäin, aina kunnes kaikki uhrit ovat tulleet kuvatuiksi. Lyhyet jutut voivat joskus johtaa laajempiin artikkeleihin.

Kerro jutussasi kuinka ihmiset auttavat toisiaan ja seuraa heidän toipumisprosessiaan. Anna lukijoille, kuuntelijoille ja katselijoille linkkejä lähteisiin, joista he saavat lisätietoa ja apua. Toimittajana voit aivan hyvin välittää ihmisille sekä tietoa että toivoa.

Kun haastattelet ihmisiä, suhtaudu varauksella tilanteeseen, jossa joku puhuu koko yhteisön puolesta. Sanavalmiit yksilöt – onnettomuudesta pelastuneet, silminnäkijät, uhrin perheenjäsenet ja työtoverit – saattavat tuntea olonsa vaivaantuneiksi, jos heidät julkisuudessa nostetaan etualalle. Samanaikaisesti jotkut yhteisön jäsenistä voivat olla katkeria siitä, että yksi ihminen tai tietty perhe saa enemmän huomiota kuin muut. Tämä voi pienissä yhteisöissä aiheuttaa välien tulehtumisen pitkäksikin aikaa.

Kysy itseltäsi: Mitä tietoja suuri yleisö tarvitsee? Milloin kriisiuutisointi on syytä lopettaa? Voiko toimittajalle syntyä pakkomielle jatkaa onnettomuudesta kirjoittamista, vaikka lukijat haluaisivat jo lukea muistakin asioista? Joukkomurha tai suuronnettomuus eivät saa olla ainoita yhteisön asioita, jotka ylittävät uutiskynnyksen.

VÄLTÄ KULUNEITA SANONTOJA

Kun raportoit traumaattisista tapahtumista, valikoi huolella käyttämäsi sanat ja sanonnat. Mieti, saatko niiden kautta viestisi hyvin perille. Käytä asiallisia kielikuvia, vältä alleviivaavaa ja ylitunteellista kieltä. Älä kirjoita esimerkiksi:

”Järkyttynyt yhteisö suree kuolleitaan …” Tämä kuulostaa pinnalliselta ja itsestään selvältä. Kirjoita yksinkertaisesti siitä, mitä tapahtui ja mitkä olivat ihmisten reaktiot.

”Kyläläiset yrittävät yhä sopeutua tuhon seurauksiin …” Totta kai he yrittävät. Jälleen kerran: kerro siitä, mitä ihmiset tekevät ja sanovat.

”Yhteisössä surraan vielä tänäänkin” tai ”Jo nyt vanhemmat/veljet/siskot kaipaavat poikaansa/veljeään…” Nämä lauseet antavat ymmärtää, että suru olisi ajallisesti tarkkaan määritelty – että suremisen pitäisi alkaa tietyllä hetkellä ja että sen pitäisi päättyä tietyn ajan kuluttua. Aivan kuin tietyn ajan ylittäminen olisi epäluonnollista tai tavatonta.

”Paikalla on koulutettuja terapeutteja …” Uutisarvoa olisi ehkä sillä, jos terapeutit eivät olisi koulutettuja. Sitä paitsi ammatti-ihmiset, jotka tuodaan paikan päälle välittömästi tragedian jälkeen, eivät välttämättä heti anna onnettomuuden uhreille ja pelastuneille henkistä terapiaa. Sen sijaan he auttavat käytännön asioissa ja kuuntelemalla.

”Herra X saa terapiaa.” Tarkista ammattilaisilta, että minkälaista terapiaa on tarjolla. Kyse ei todennäköisesti ole kriisiterapiasta, jota suositellaan vain niille, jotka eivät normaalisti ala toipua onnettomuuden jälkeen. Toipumista voidaan todellisuudessa arvioida vasta muutamien viikkojen kuluttua tapahtumasta.

”Yhteisö/koulu/perhe ei koskaan tule selviämään tragediasta.” Useimmat ihmiset ja yhteisöt selviävät, usein jopa hämmästyttävän nopeasti. Olennaista on, että kokemukset ovat muuttaneet ihmisiä. Kerro jutussasi miten.

Monet kriisitilanteisiin joutuneet ihmiset kärsivät välittömästi kriisin jälkeen oireista, jotka muistuttava traumaperäisen stressihäiriön oireita. Henkilöllä saattaa olla tunkeutuvia muistikuvia, hän on turtunut, hän eristäytyy muista tai hän ”käy ylikierroksilla”. Nämä ovat kaikki hyvin inhimillisiä reaktioita järkytykseen.

 

Kriisiraportointi ja journalisti

Olemme edellä käsitelleet traumaattisten tapahtumien merkitystä journalismissa. Entä mitä journalistin pitäisi ottaa tästä kaikesta opiksi?

Nimet ja muut yksityiskohdat on muutettu seuraavissa kertomuksissa:

• John, televisiokanavan kuvatoimittaja, oli työnsä äärellä syyskuussa 2001, kun ensimmäiset kuvat terrori-iskusta New Yorkissa alkoivat levitä ihmisten tietoisuuteen. Vuorokauden ajan hän katseli televisioruudulta kuvia kuolemasta: menehtyviä ihmisiä ja torneista putoavia ruumiita. Joitakin viikkoja myöhemmin John koki täydellisen hermoromahduksen – eikä ymmärtänyt miksi. Myöhemmin paljastui, että terrori-isku oli palauttanut hänen mieleensä muistot sodasta, jossa hän oli taistellut kymmenen vuotta aiemmin. Hän oli yrittänyt unohtaa sotakokemukset, mutta nyt ne pääsivät valloilleen ja aiheuttivat hänelle traumaperäisen stressihäiriön.
• Sarah, paikallisen tv-kanavan rikostoimittaja, raportoi oikeudenkäynnistä, jossa kolmea miestä syytettiin nuoren miehen hakkaamisesta kuoliaaksi moukareilla. Tapauksen yksityiskohdat olivat niin karmeita, että tv-asema päättikin jättää jutun lähettämättä. Sarah joutui käymään läpi yksin oikeudessa kuulemansa asiat. Hän alkoi nähdä painajaisia. Hän ei lopulta saanut nukuttua. Vasta sen jälkeen, kun ystävä oli selittänyt Sarahille, että ongelmat juonsivat juurensa kyseisestä rikosjutusta, hän alkoi voida paremmin.
• Jevgenia oli syntynyt Tshetsheniassa, mutta asui ja työskenteli radiossa Englannissa, venäjänkielisten ohjelmien parissa. Kun sota syttyi hänen kotimaassaan, Jevgenia oli asunut Englannissa jo kolme vuotta. Vuosien ajan hän kuunteli ja toimitti juttuja sodan kauheuksista. Ymmärtämättä itsekään mitä oli tapahtumassa, hän sairastui traumaperäiseen stressihäiriöön. Kun hänelle ja hänen esimiehilleen vihdoin selvisi, mistä oli kysymys, Jevgenia joutui pitkälle sairaslomalle.
• Vastavalmistunut Andrew oli juuri aloittanut työnsä paikallislehden reportterina kun hän joutui tekemään uutisen pahasta autokolarista. Kaksi nuorta miestä oli ajanut ojaan nopeassa vauhdissa ja törmännyt puuhun. Andrew, joka ei koskaan ollut nähnyt ruumista, järkyttyi nähdessään miesten tunnistamattomiksi murskautuneet ruumiit autonromun seassa. Vielä vuosien kuluttua hän saattoi herätä yöllä hiestä märkänä, mielessään näkymä onnettomuudesta. Hän ei uskaltanut puhua asiasta kenellekään, sillä hän pelkäsi, että hänen ei uskottaisi enää pärjäävän työssään.
• Davidin kompastuskiveksi muodostui matka nälänhätäalueelle Afrikkaan. Hän oli ollut alueella ennenkin ja uskoi pärjäävänsä. Kuolevan lapsen äidin hätä ja Davidin tuntema avuttomuus saivat Davidin mielen järkkymään hänen palattuaan matkalta.

JOURNALISTIN HENKISET HAAVAT

”Ykköstyypin” traumaksi kutsutaan yhtäkkistä, yksittäistä ja ulkopäin tunnistettavaa tilannetta. Ihminen joutuu onnettomuuteen, pelastuu täpärästi kuolemalta tai näkee murhan tai ampumisvälikohtauksen.

”Kakkostyypin” trauma on luonteeltaan erilainen. Se on usein se ”viimeinen pisara” – asia, joka lopulta murtaa jo valmiiksi stressatun mielen. Trauman voi laukaista jokin hyvin yksinkertainen asia kuten esimiehen moite tai perheen lemmikin kuolema.

Jokainen meistä, journalistit mukaan lukien, käsittelee traumaa omalla tavallaan. Asiaan vaikuttavat niin ihmisen luonne ja kokemukset kuin hänen tapaansa reagoida silminnäkijöiden kertomuksiin ja uutisointiin kriisistä.

Kriisin jälkeinen aika voi olla vaikeaa journalistille. Varsinkin sen jälkeen, kun tapahtumien uutisointi kiihkeiden ja toimintaa täynnä olevien päivien tai viikkojen jälkeen loppuu. Elämä tuntuu tyhjältä, sekavalta, joskus jopa masentavalta. Ajan myötä useimmat meistä kuitenkin selviävät. Meidät on yksinkertaisesti rakennettu siten. Jos meillä ei olisi tahtoa ja kykyä toipua järkytyksistä, emme olisi selviytyneet hengissä ja menestyneet planeetallamme alun pitäenkään.

Monet journalistit, jotka raportoivat ihmisten hädästä, pitävät työtään tärkeänä ja erittäin palkitsevana, sekä henkilökohtaisella että ammatillisella tasolla. Voidakseen tehdä vaativaa työtään heidän on kuitenkin, samalla tavoin kuin lääkärien ja poliisien, pidettävä etäisyyttä pelastuneisiin ja silminnäkijöihin, joista he kirjoittavat.

Valokuvaajat ja kameramiehet kärsivät usein vähitellen syvenevästä traumasta. Tämä voi johtua siitä, että heidän työnsä luonne on erilaista kuin toimittajien. Kuvaajat eivät istu alas ja käy läpi päivän aikana kuulemiaan tarinoita, mikä auttaa ihmistä selvittämään ajatuksiaan. Voi olla, että heidän työnsä luonne vaati heitä pysymään etäämmällä: he ovat toki paikalla fyysisesti, mutta heidän ajatuksensa on jo työn tuloksissa.

Ryhmän ja työtovereiden tuki ovat keskeisiä asioita henkisen hyvinvoinnin ja terveyden säilyttämisessä. Hyvä ryhmä ja ryhmähenki auttavat pitämään ihmiset kasassa kovissakin olosuhteissa. Jos ryhmä ei toimi, saavat ympäröivät olosuhteet ryhmän jäsenet vihaisiksi, masentuneiksi tai hämmentyneiksi.

Huonosti toimiva ryhmä tarvitsee tukea ja toimintatapojen muutosta. Jos ryhmän jäsen ei tunne pärjäävänsä työssään tai arjen askareissa tai jos olosuhteet nostavat pintaan vanhoja ahdistuksen aiheita, niin silloin ei kenenkään pidä arkailla pyytää apua – koskivat ongelmat sitten häntä itseään tai työtoveria.

On syytä pitää mielessä, että traumaperäinen stressihäiriö, masennus sekä päihteiden käyttö voivat pahimmassa tapauksessa johtaa itsemurhaan. Journalistit, jotka joutuvat käsittelemään traumaattisia tapahtumia, kuuluvat tässä mielessä riskiryhmään. Suhtaudu työtoverin puheisiin ja vihjauksiin itsemurhasta aina vakavasti.

Jotta tämä kaikki ei kuulostaisi liian synkältä, muista seuraavat kolme perusasiaa:

• Useimmat ihmiset selviävät traumasta – varsinkin jos heillä on yhteisön, perheen ja ryhmän tuki takanaan.
• Apua on uskallettava hakea itselleen, ja sitä on tarjottava niille, jotka eivät näytä toipuvan traumasta normaalisti. Tarvittaessa on syytä hakea ammattiapua.
• Kun kohtaat tunnepitoiset tilanteet avoimin mielin, pystyt paremmin raportoimaan niistä ja ihmisistä niiden keskellä.

Jopa ”kaiken kokeneet” ja työssään menestyneet toimittajat voivat ahdistua joutuessaan keskelle traumaattisia tapahtumia. Kokemus voi aikaa myöten aiheuttaa vakavia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.

Journalistitkin ovat ihmisiä: he pyrkivät työssään objektiiviseen raportointiin, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät he koskaan ahdistuisi näkemästään ja kuulemastaan.

MITEN SELVIYTYÄ TRAUMAATTISISTA TILANTEISTA

Sinnikkyyden salaisuus: pidä huolta itsestäsi

Henkisen tasapainon säilytät samoin keinoin, joilla pidät yllä fyysistä kuntoasi.

• Syö hyvin ja terveellisesti kolme kertaa päivässä. Nuku tarpeeksi. Lyhyet yöunet eivät ole mikään pröystäilyn aihe. Nukkuminen vaikuttaa niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiisi ja erityisesti ammatilliseen arviointikykyysi.
• Noudata terveellisiä elintapoja. Tutkimus osoittaa, että kevytkin liikuntaa auttaa pitämään mielen virkeänä. On todettu, että puolen tunnin kävely ajaa saman asian kuin puolen tunnin juoksulenkki. Huonot ruokailutottumukset ja liian vähäinen nesteen nauttiminen vaikuttavat nopeasti mielialaan. Juo runsaasti vettä.
• Pidä taukoja ja kehota muitakin pitämään niitä. Jo muutaman minuutin tai tunnin tauko – pidemmällä keikalla muutama päivä – auttavat mieltä ja kehoa paremmin prosessoimaan ja sulattelemaan tapahtumia.
• Tunnista rajasi – erityisesti silloin, kun ole urasi alussa ja innokas taipumaan kaikkeen mainetta saadaksesi. Uskalla kieltäytyä tehtävästä, jota pidät vaarallisena tai vaikeana ja jota et haluaisi ottaa vastaan.
• Journalistin työ vaatii riskien ottamista, ja toisinaan sinun on sopeuduttava mitä vaikeimpiin olosuhteisiin. Työt on tehtävä, ja on tilanteita, jolloin on vain oltava sinnikäs ja pidettävä tunteet kurissa. Mutta aina ei tarvitse esittää kovanaamaa.
• Tunteidensa myöntäminen ja niistä puhuminen sopivalla hetkellä eiväti ole heikkouden merkkejä. Päinvastoin, luottamukselliset ja asialliset keskustelut työtoverien ja esimiesten kanssa, onnettomuuden tai jutunteon jälkeen, osoittavat rohkeutta.
• Asioista puhuminen sekä yhteydenpito muihin ihmisiin auttavat aivoja jäsentämään traagiset tapahtumat. Tapahtuma siirretään ikään kuin tietokoneen muistista kovalevylle, josta se voidaan ottaa käyttöön myöhemmin – ilman että se aiheuttaa ahdistavia takaumia.
• Etsi käsiisi joku, joka osaa kuunnella. Se voi olla esimies, ystävä tai työtoveri. Tärkeintä on, että hän ei arvostele sinua. Juttele jonkun kanssa, joka on käynyt läpi saman kuin sinä. Tue kollegaasi vastaavalla tavalla ja varaa aikaa hänelle.
• Opi torjumaan ”normaalia” stressiä. Löydä itsellesi harrastus, pidä mietiskelyvapaata ja vietä aikaa perheen tai ystävien kanssa. Muista nauraa!
• Kokeile syvään hengitystä. Vedä syvään henkeä laskien viiteen, sitten puhalla ulos samoin viiteen laskien. Kuvittele, että teet jatkuvaa liikettä: puhallat ulos jännityksen ja täytät tilan  mielenrauhalla.
• Lähde ajatuksissasi matkalle ”sisäiseen turvapaikkaan”: kuvittele itsesi johonkin lämpimään ja hyvää tekevään, rentouttavaan paikkaan – rannalle, vuorelle tai jonnekin muualle luonnon keskelle.
• Käytä alkoholia harkitusti. Kohtuullisessa alkoholinkäytössä ei ole mitään vikaa, mutta jos huomaat juovasi unohtaaksesi ongelmat tai saadaksesi unta, sinun on syytä pysähtyä miettimään ja ehkä hakemaan apua.
• Ole tietoinen siitä, että joskus voimat vain loppuvat ja että järkyttävät kokemukset voivat aiheuttaa ahdistusta viiveellä. Vaikeista aiheista raportoineet toimittajat ja dokumentaristit saattavat joskus romahtaa aivan pienen asian takia. Jos sinulle käy niin, älä jää yksin miettimään asiaa vaan puhu kollegalle tai hae ammattiapua.
• Jos alat suhtautua kielteisesti työhösi tai itseesi sen jälkeen, kun olet tehnyt juttuja onnettomuudesta, pyri muuttamaan asennoitumistasi myönteisempään suuntaan. Jos se tuntuu vaikealta, keskusteleminen asiasta auttaa sinua vaihtamaan näkökulmaa.

Mikä auttaa sotilaita kestämään äärimmäisissä vaara- ja stressitilanteissa? Tutkijoiden mukaan erityistä sisukkuutta osoittaneista sotilaista löytyi yhdeksän ominaisuutta, jotka vaihtelivat hieman tapauksesta toiseen. Nämä ominaisuudet on syytä pitää mielessä, kun keskustellaan trauman psykologisista vaikutuksista.

• Esikuvat ovat sisukkaita ja sinnikkäitä.
• Myönteinen ajattelu on sinnikkyyttä yllä pitävä voima. Tämä ei suinkaan tarkoita epärealistista optimismia, jossa asioita katsotaan ruusunpunaisten lasien läpi, vaan kykyä mitätöidä kielteiset ajatukset sekä vaimentaa negatiivinen ”sisäinen ääni”, jonka ihminen kuulee hädän hetkellä.
• Moraalinen kompassi. Annetun tehtävän päämäärä, usein moraalisesti perusteltu, pidetään kirkkaana mielessä.
• Uskonnollinen vakaumus / hengellisyys
• Hyvä fyysinen kunto. Fyysisellä harjoittelulla on samanlainen vaikutus kuin mielialalääkkeillä – ilman sivuvaikutuksia.
• Myönteinen arviointi. Sisukkaat ihmiset näyttävät osaavan parhaiten hyödyntää kokemuksiaan. He oppivat virheistään ja näkevät vastoinkäymiset mahdollisuuksina kehittyä vahvemmiksi ihmisiksi tai katsella asioita eri näkökulmasta.
• Yhteisön tuki
• Valmennus
• Vastuu

Traumaattisten tapahtumien näkeminen haasteina ja mahdollisuuksina tehdä jotain hyvää tragedian keskellä voi auttaa myös journalistia jaksamaan työssään ja muistamaan työnsä merkityksen ja arvon.

Tehokasta traumanhallintaa

Traumanhallintataidot ovat osa hyviä johtamistaitoja. Uusien ideoiden on organisaatiossa lähdettävä liikkeelle ylhäältä päin. Traumanhallintaan liittyvät asiat tulee nähdä organisaatiota tukevana, ei heikentävänä, voimavarana.

Yhdysvaltain armeijassa on termi ”mielenterveys” (mental health) korvattu käsitteellä ”terve käyttäytyminen” (behavioural health). On huomattu sen voimistavan sotilaiden henkistä taistelutahtoa (combat-strength). Trauman ja sen vaikutusten käsittelyä armeijassa pidetään tärkeänä, sillä tiedetään, että jos aihetta ei käsitellä, se vähentää sotilaiden motivaatiota ja suoriutumiskykyä taistelukentällä.

Muun muassa Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen komentajat käyttävät terveen käyttäytymisen mallia hyväkseen, kun he arvioivat yksikköjensä toiminnan tuloksia. Erikoisjoukoissa taisteleville kerrotaan heti alussa, että ketään heistä ei tulla erottamaan armeijasta pelkästään lääketieteellisin perustein. Sotilas voidaan erottaa vain, jos hän ei suoriudu tehtävistään.

Viesti erottamisen perusteista sekä esimiesten uudistetut toimintaohjeet ovat johtaneet siihen, että traumaperäisen stressihäiriön oireisiin apua hakevien sotilaiden lukumäärä on kasvanut kymmenestä prosentista kahdeksaankymmeneen.

Vähemmän hierarkinen työyhteisö saattaisi oppia jotain periaatteista, jotka ovat osoittautuneet tehokkaiksi armeijassa:

• Johtajat ovat esimerkkinä sisukkuudesta ja optimistisesta asenteesta.
• Toiminta- ja taistelutilanteet käydään huolellisesti läpi jälkikäteen. Virheistä opitaan.
• Johtajat ja esimiehet korostavat jatkuvasti tehtävän tarkoitusta ja päämäärää.
• Yhteishenki. Yhdysvaltain armeijassa on kehitetty ”kaveria ei jätetä” –järjestelmä. Yksikönjohtajien koulutuksessa korostetaan, että ketään ei saa jättää yksin ongelmiensa kanssa.
• Ongelmiin pyritään avoimesti löytämään parhaat ratkaisut.
• Asioihin puututaan varhaisessa vaiheessa.
• Toipumiselle varataan aikaa.

Kriisialueelle lähtevät journalistit ja kokonaiset työryhmät tarvitsevat tukea ja koulutusta kolmessa vaiheessa: ennen lähtöä, paikan päällä työtehtävissä sekä tehtävän jälkeen. Heille on tarvittaessa järjestettävä myös asiantuntevaa terapiaa.

Ennen

• Traumasta tiedottamisen pitäisi kuulua olennaisena osana henkilöstön koulutukseen ja johtajien työnkuvaan. Uusille työntekijöille ja ryhmänjäsenille tulisi kertoa jo alussa, että organisaatiossa traumaan suhtaudutaan täydellä vakavuudella ja että traumasta pitää ja saa puhua avoimesti. Asiasta voidaan tiedottaa esitteen tai internetistä saatavan materiaalin avulla. Tärkeintä kuitenkin on, että johtajat ja esimiehet puhuvat avoimesti traumaan liittyvistä aiheista. Näin he vakuuttavat henkilöstönsä siitä, että asia on hyvin hallinnassa meidän talossa.
• Kun organisaatiossa on totuttu puhumaan ja käsittelemään traumaa, niin päätoimittajien ja esimiesten on helpompi istua alas vaarallisiin työtehtäviin lähtevien alaistensa kanssa ja käydä keskusteluja asioista, jotka ovat tulleet tutuiksi jo koulutuksessa ja tiedotustilaisuuksissa.
• Kannusta, anna tunnustusta ja myönteistä palautetta alaisellesi jo ennen kriisialueella lähettämistä. Arvostuksen osoittaminen auttaa ihmistä pysymään tasapainossa ja voimaan hyvin. Toimittajalle ei saa syntyä ajatusta, että häntä ollaan lähettämässä vaaran keskelle vain siksi, koska kukaan muu ei suostu lähtemään. Esimiehen on annettava viesti, että toimittaja saa tehtävän, koska hänen uskotaan suoriutuvan siitä.
• Kerro alaisellesi tarkasti, mitä haasteita paikan päällä on odotettavissa, niin henkisesti kuin fyysisesti. Älä epäröi tai arkaile puhua siitä, miten järkyttävät näkymät voivat vaikuttaa. Juuri tavallisen juttutuokion avulla voit parhaiten informoida alaistasi traumaan liittyvistä asioista.
• Voidakseen käsitellä järkytystä ja selviytyäkseen siitä ihminen tarvitsee yhteyttä toiseen ihmiseen – aivojen kemialla ja hormoneilla on osuutensa tässä prosessissa. On siis tärkeää, että toimittajaan ollaan säännöllisesti yhteydessä ja että sovituista yhteydenotoista pidetään kiinni.
• Kehota kriisialueelle lähtevää toimittajaa pitämään hyvää huolta itsestään: työssä jaksaakseen hän tarvitsee riittävästi unta, vettä, ruokaa ja liikuntaa.
• Muistuta toimittajaa siitä, että traumaattisten tapahtumien keskellä hän saattaa tuntea ahdistusta ja että siinä ei ole mitään epätavallista. Pääasia, että hän osaa käsitellä ahdistustaan ja pystyy puhumaan siitä jonkun kanssa.

Paikan päällä

• Edellä mainituista syistä: muista pitää toimittajaan säännöllisesti yhteyttä.
• Tiimin johtajan, sekä kriisialueella että kotona toimituksessa, on oltava esimerkkinä muille – muun muassa nukkumisen suhteen. Kokemus on osoittanut, että jos esimerkiksi armeijassa yksikön johtaja valvoo pitkään, niin samoin tekevät hänen alaisensa. Työkomennuksella ollessa ei ole järkeä kilpailla siitä, kuka pärjää lyhyimmillä yöunilla.
• Harkitse tarkkaan milloin ja miten ilmaiset kritiikkiä. Kriisitilanteesta raportoiva toimittaja voi tuntea itsensä suojattomaksi ja on silloin erityisen herkkä arvostelulle.
• Varmista, että toimitus kotona antaa täyden tukensa tapahtumapaikalta raportoivalle toimittajalle. Oli toimittaja sitten seuraamassa murhaoikeudenkäyntiä tai tekemässä juttua sodan keskellä, voi ajattelematon, väärin ajoitettu tai muotoiltu pyyntö – vaikkapa palkanlaskijalta – masentaa, raivostuttaa tai jopa traumatisoida pitkäksi aikaa ihmisen, joka on jo valmiiksi henkisesti kovilla.
• Paljon matkustamaan joutuvien journalistien on voitava pitää säännöllisesti yhteyttä omaisiinsa. Esimiesten pitää heitä siihen kannustaa ja tehdä se taloudellisesti mahdolliseksi. Yhteydenpito on tärkeää toimittajan henkisen hyvinvoinnin kannalta.
• Olisi hyvä, jos toimittaja voisi rankalta komennukselta palatessaan pysähtyä muutamaksi päiväksi hotelliin ”vetämään henkeä”. Toki asiasta ensin on kysyttävä kotona odottavalta kumppanilta. Siirtyminen ”elämän ja kuoleman kentiltä” keskelle kodin arkea ei ole helppoa. Se on rikkonut monta ihmissuhdetta.

Jälkeen

• Muista, että yhteisön tuki ja käytännön apu ovat parasta henkistä tukea. Pienetkin huomionosoitukset voivat merkitä paljon: sähköpostiviesti, vastaanotto lentokentällä, kotiinpaluujuhlat tai julkinen tunnustus.
• Oikea tieto vähentää huolia – muista jakaa tietoa kaikille! Jos kriisialueella olevan ryhmän jäsenille on tapahtunut jotain erityistä tai jotain ikävää, pidä ihmiset ajan tasalla. Kerro, miten tilannetta hoidetaan ja miten ryhmän jäsenet voivat. Näin laitat pisteen mahdollisille huhuille.
• Mieti miten toimia, jos tiimille sattuu jotain ikävää. Ota huomioon kaikki, joita asia koskettaa – niin tähtitoimittajat kuin avustajat, kääntäjät, tekninen henkilökunta, kuvatoimittajat ja toimituspäälliköt – ja tietysti itsesi!
• Pidä huoli siitä, että kaikki, jotka ovat olleet mukana kriisiuutisoinnissa, saavat tilaisuuden puhua kokemastaan. Varaa keskusteluille kunnolla aikaa. Älä vain kysy alaiseltasi ”Miten menee?” ja lähetä häntä uudelle juttukeikalle kuultuasi vastauksen ”Ihan hyvin”.
• Esimiehen ja alaisen välisiä keskusteluja ei pidä sekoittaa ammattimaiseen, psykologin kanssa käytävään keskusteluun. Keskustelujen tarkoituksena ei myöskään ole käydä rynnäköllä ihmisen tunteiden kimppuun. Nämä ovat kollegojen välisiä epävirallisia juttutuokioita, joissa pohditaan asioita ja jaetaan kokemuksia. Pidä muutaman viikon päästä toinen juttutuokio ja tarkista, missä silloin mennään.

KRIISIN JÄLKEEN: KESKUSTELE ALAISESI / TYÖTOVERIN KANSSA SEURAAVAN MALLIN MUKAISESTI:

TOSIASIAT: Kysy mitä tapahtui. Milloin, missä, kenelle tapahtui jne. Vältä menemästä suoraan asiaan kysymällä keskustelukumppanisi tunteista tapahtumien keskellä. Pysy asiassa ja asiallisena, mutta älä sorru kuulustelemaan.

VAIKUTUS: Nyt voit kysyä keskustelukumppanisi henkilökohtaisista kokemuksista ja tunteista. Miten koit tapahtuman SILLOIN? Miten tapahtuma vaikutti sinuun SILLOIN? Mitä ajattelit ja tunsit SILLÄ HETKELLÄ?

NYT: Miten voit TÄLLÄ HETKELLÄ? Miten olet voinut tapahtuman jälkeen? Käy keskustelukumppanisi kanssa läpi alla oleva tarkistuslistaa ja arvioikaa yhteistuumin, miten toinen jakselee.

TIETO: Aloita kertomalla, että erilaiset ihmiset reagoivat järkyttäviin tapahtumiin eri tavoin ja että ei ole lainkaan epätavallista tuntea ahdistusta. Journalisti tai filmintekijäkin ovat vain ihmisiä, heillä on lupa tunteisiin. Kerro, että vaikka useimmat ihmiset alkavat pikkuhiljaa toipua järkytyksestä muutaman viikon kuluttua tapahtumasta, niin on aivan normaalia, että joillakin toipuminen kestää kauemmin.

Järjestä toinen keskustelutilaisuus noin kuukauden sisällä nähdäksesi, miten asiat sujuvat. Jos huomaat, että traumaattiset tapahtumat edelleen vaivaavat alaistasi / työtoveriasi tai tilanne on mennyt jopa pahempaan suuntaan, tarjoa hänelle mahdollisuutta käydä terapeutin luona ilman leimautumisen vaaraa.

Stressin oireet

Journalistit, jotka raportoivat traumaattista tapahtumaa, joutuvat tapahtuman jälkeisinä tunteina ja päivinä erilaisten tunnekuohujen valtaan. Ei ole lainkaan epätavallista, että he tuntevat olonsa oudoksi. Tunteet voivat vaihdella ahdistuksesta innostukseen, hämmennyksestä yliaktiivisuuteen tai tylsyyteen.

Viimeaikaiset laajat tutkimukset osoittavat, että useimmat ihmiset toipuvat traumasta erityisesti yhteisön tuen ansiosta.

Sama pätee journalisteihin. Mutta mistä tiedät, että jollakulla on ongelmia? Varsinkin, jos kollegasi väittää, että kaikki on hyvin vaikka näet, ettei se pidä paikkaansa.

• Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivän ihmisen käyttäytyminen, joskus hänen koko persoonallisuutensa, muuttuu. Ihminen ei vaikuta olevan oma itsensä, eikä itsekään tunne olevansa oma itsensä.

Hän itse ja hänen ryhmänsä jäsenet aavistavat, että jokin on vinossa, mutta he eivät osaa yhdistää ongelmaa mihinkään tiettyyn tapahtumaan. Muutos kun saattaa tulla esiin vasta viikkojen tai jopa kuukausien jälkeen itse traumaattisesta tapahtumasta.

• Stressihäiriö saattaa aiheuttaa sen, että ihminen eristäytyy muista. Vaihtoehtoisesti hänellä voi olla pakonomainen tarve puhua jatkuvasti siitä, mitä tapahtui.
• Henkilö on jatkuvasti epätavallisen vihainen tai ärtynyt.
• Hän saattaa kertova tuntevansa syyllisyyttä ja olevansa eksyksissä. Trauma voi tehdä hänestä entistä alttiimman onnettomuuksille, ja hän saattaa menettää mielenkiintonsa ja keskittymiskykynsä työtään, harrastuksiaan tai ihmissuhteitaan kohtaan.
• Hän sairastelee usein. Henkinen stressi voi hoitamattomana tulla esiin fyysisenä oireena kuten selkä- tai vatsavaivoina.
• Hän tulee myöhään työpaikalle eikä saa pidettyä kiinni aikatauluista. Hän saattaa istua työpöytänsä ääressä myöhään yöhön ja pelkää olla yksin.
• Hän alkaa juoda enemmän kuin on tarpeen.

Nämä ovat joitakin ulkoisia stressin oireita. Mutta opi lukemaan muitakin merkkejä. Kannattaa varata aikaa äsken mainituille jatkokeskusteluille ja ylipäätään pitää silmällä työyhteisön jäseniä vielä pitkään traumaattisten tapahtumien jälkeen.

Näin tunnistat vaikean stressin

Ison-Britannian kuninkaallisessa laivastossa on käytössä yksinkertainen menetelmä, jolla testataan miehistön jäsenten mielialoja traumaattisen kokemuksen jälkeen. Kukin testattava merkitsee kymmenkohtaiseen listaan viikon aikana kokemiaan stressin oireita.

• Sinulla on traumaattisen tapahtumaan liittyviä ahdistavia ajatuksia tai muistikuvia, jotka tulevat mieleesi tahtomattasi.
• Näe pelottavia unia siitä, mitä tapahtui.
• Pelkäät välillä, että jotain kauheaa on taas tapahtumassa.
• Tapahtumasta muistuttavat asiat saavat sinut pois tolaltasi.
• Saat fyysisiä oireita (nopeat sydämenlyönnit, vatsanväänteitä, hikoilua, huimausta), kun tapahtunut mainitaan.
• Sinulla nukahtamis- ja univaikeuksia.
• Olet epätavallisen vihainen ja ärtynyt.
• Sinun on vaikea keskittyä.
• Olet ylen huolestunut omasta ja muiden turvallisuudesta.
• Säikähdät helposti kaikkea epätavallista.

On tavallista, että kriisiä seuraavina päivinä vastaajat merkitsevät ristin usean oireen kohdalle. Samoin on tavallista, että muutamien päivien ja viikkojen kuluttua oireet vähenevät.

Siinä tapauksessa, että ristejä on useita vielä kuukaudenkin kuluttua (muistathan, että tilanne on syytä tarkistaa vielä pitkään), on ilmeistä, että vastaajan asiat eivät ole hyvin ja että hänet on syytä ohjata ammattiauttajan tai terapeutin puheille.

Riskitekijät

On olemassa tekijöitä, jotka lisäävät alttiutta ahdistua traumaattisen kokemuksen jälkeen. Riskialtis henkilö

• pelkäsi tilanteessa henkensä puolesta
• tunsi romahtavansa; hän ei kyennyt hädän hetkellä hallitsemaan tunteitaan ja hän joutui paniikkiin.
• soimaa itseään jatkuvasti siitä, miten hän reagoi ja käyttäytyi kriisin keskellä. Tai hän syyttää muita perusteettomasti.
• on joutunut kohtaamaan useita stressiä lisääviä tilanteita onnettomuuden jälkeen.
• on kärsinyt traumaattisista kokemuksista aiemmin, ja uusi tapahtuma tuo ahdistavat muistot mieleen.
• ei saa tukea läheisiltä ihmisiltä.
• käyttää alkoholia tai muita päihteitä lievittääkseen stressioireita.

Henkilökohtaiset ongelmat voivat pahentaa ihmisen reaktiota traumaattiseen tapahtumaan. Pienet lapset tai meneillään oleva avioero voi aiheuttaa sen, että ihminen ahdistuu tapahtumista voimakkaammin kuin muut.




 

Ohjeita trauman hoitoon

Seuraavien kohtien ydinajatukset vastaavat Ison-Britannian kansallisen terveyslaitoksen NICEn (Britain’s National Institute for Clinical Health) vuonna 2005 antamia suosituksia trauman hoitamiseksi.

NICE julkaisee terveydenhoitoon liittyviä suosituksia. Trauman hoitoa käsittelevät suositukset pohjautuvat hoidosta saatuun kokemukseen sekä näkemykseen, jonka mukaan useimmat ihmiset aikanaan toipuvat järkyttävien tapahtumien tuomasta stressistä, yhteisöltä saamansa tuen ja myötätunnon avulla.

• Kertaluonteisia psykologisia keskustelutuokiota ei pidetä hyvänä ratkaisuna trauman hoidossa. Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivälle ei myöskään suositella lääkehoitoa ensisijaisena apukeinona.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että pitäisi olla tekemättä mitään. Edellä olevan kohdan keskeinen viesti on, että traumatilanteessa ei pidä syöksyä suin päin antamaan sellaista apua, josta ei tiedetä tarpeeksi tai josta ei ole hyötyä tai joka voi jopa pahentaa tilannetta.

• Järkytyksen kokenutta henkilöä on sen sijaan tarkkailtava tapahtumaa seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan. Samalla häntä tuetaan käymällä yhdessä läpi tapahtunutta.

Sama tavoite on seuraavissa journalistien työyhteisöä koskevissa periaatteissa:

• Sen sijaan että vastuu trauman hoidosta annettaisiin ulkopuolisille asiantuntijoille, esimiesten, päätoimittajien ja kollegojen pitäisi ottaa ohjat käsiinsä ja tarjota apuaan traumaattisesta tapahtumasta oireilevalle työtoverille.
• Traumasta raportoiville ja sitä kohtaamaan joutuville tulee antaa työkaluja, joiden avulla he suoriutuvat tehtävistään. Tässä tarvitaan koulutusta ja sovittuja toimintatapoja. Ahdistuksen tunteet tunnistetaan ja sallitaan yhteisössä – tai niihin puututaan heti. Jos henkilö ei näytä toipuvan stressistä normaalisti, häntä rohkaistaan hakemaan tukea ja tarvittaessa ohjataan terapeutin vastaanotolle.
• Kun avuksi tarvitaan terapeuttia, olisi hyvä löytää terapeutti, jolla on kokemusta sekä traumaperäisen stressihäiriön hoidossa että työskentelystä journalistien ja median parissa.

Lopuksi

Onnettomuudesta tai kriisistä raportoiminen voi journalistille olla hänen uransa mahtavin kokemus. Hän on tapahtumien keskipisteessä. Hän on tekemisissä olemassaolomme perusasioiden, elämän ja kuoleman, kanssa.

Tee työsi mahdollisimman hyvin. Työlläsi on suuri merkitys niille ihmisille, joiden tarinoita kerrot,  yleisölle ja sinulle itsellesi.

On tullut aika uudistaa inhimillisestä hädästä ja henkisestä traumasta kertovaa journalismia.

Sinä voit olla osa tätä uudistusta.
Onnea matkaan.

The Dart Centre for Journalism & Trauma – journalismin ja trauman asiantuntija

• toimii Washingtonin yliopistossa Seattlessa Yhdysvalloissa sekä Englannissa ja Australiassa
• edistää toiminnallaan eettistä, vastuullista ja asiallista kriisiuutisointia
• järjestää journalisteilla ja journalismin opiskelijoille traumapsykologiaa ja trauman tieteellistä tutkimusta käsittelevää koulutusta
• kehittää ja edistää toimintaa, jossa kollegat antavat tukea traumasta raportoiville journalisteille ja työryhmille
• tiedottaa kriisiuutisointiin liittyvän tutkimuksen tuloksista ja hyviksi koetuista toimintatavoista.

Tässä oppaassa on hyödynnetty Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Australiassa työskentelevien journalistien ja trauma-asiantuntijoiden osaamista ja kokemusta useiden vuosien ajalta. Oppaan on koonnut ja toimittanut Dart Centren Euroopan toimiston johtaja Mark Brayne. Brayne on koulutukseltaan psykoterapeutti,  ja hän on aiemmin työskennellyt BBC:n ja Reutersin kirjeenvaihtajana.