Trauma ja journalismi

Olemme edellä käsitelleet traumaattisten tapahtumien merkitystä journalismissa. Entä mitä journalistin pitäisi ottaa tästä kaikesta opiksi?

Nimet ja muut yksityiskohdat on muutettu seuraavissa kertomuksissa:

  • John, televisiokanavan kuvatoimittaja, oli työnsä äärellä syyskuussa 2001, kun ensimmäiset kuvat terrori-iskusta New Yorkissa alkoivat levitä ihmisten tietoisuuteen. Vuorokauden ajan hän katseli televisioruudulta kuvia kuolemasta: menehtyviä ihmisiä ja torneista putoavia ruumiita. Joitakin viikkoja myöhemmin John koki täydellisen hermoromahduksen – eikä ymmärtänyt miksi. Myöhemmin paljastui, että terrori-isku oli palauttanut hänen mieleensä muistot sodasta, jossa hän oli taistellut kymmenen vuotta aiemmin. Hän oli yrittänyt unohtaa sotakokemukset, mutta nyt ne pääsivät valloilleen ja aiheuttivat hänelle traumaperäisen stressihäiriön.
  • Sarah, paikallisen tv-kanavan rikostoimittaja, raportoi oikeudenkäynnistä, jossa kolmea miestä syytettiin nuoren miehen hakkaamisesta kuoliaaksi moukareilla. Tapauksen yksityiskohdat olivat niin karmeita, että tv-asema päättikin jättää jutun lähettämättä. Sarah joutui käymään läpi yksin oikeudessa kuulemansa asiat. Hän alkoi nähdä painajaisia. Hän ei lopulta saanut nukuttua. Vasta sen jälkeen, kun ystävä oli selittänyt Sarahille, että ongelmat juonsivat juurensa kyseisestä rikosjutusta, hän alkoi voida paremmin.
  • Jevgenia oli syntynyt Tshetsheniassa, mutta asui ja työskenteli radiossa Englannissa, venäjänkielisten ohjelmien parissa. Kun sota syttyi hänen kotimaassaan, Jevgenia oli asunut Englannissa jo kolme vuotta. Vuosien ajan hän kuunteli ja toimitti juttuja sodan kauheuksista. Ymmärtämättä itsekään mitä oli tapahtumassa, hän sairastui traumaperäiseen stressihäiriöön. Kun hänelle ja hänen esimiehilleen vihdoin selvisi, mistä oli kysymys, Jevgenia joutui pitkälle sairaslomalle.
  • Vastavalmistunut Andrew oli juuri aloittanut työnsä paikallislehden reportterina kun hän joutui tekemään uutisen pahasta autokolarista. Kaksi nuorta miestä oli ajanut ojaan nopeassa vauhdissa ja törmännyt puuhun. Andrew, joka ei koskaan ollut nähnyt ruumista, järkyttyi nähdessään miesten tunnistamattomiksi murskautuneet ruumiit autonromun seassa. Vielä vuosien kuluttua hän saattoi herätä yöllä hiestä märkänä, mielessään näkymä onnettomuudesta. Hän ei uskaltanut puhua asiasta kenellekään, sillä hän pelkäsi, että hänen ei uskottaisi enää pärjäävän työssään.
  • Davidin kompastuskiveksi muodostui matka nälänhätäalueelle Afrikkaan. Hän oli ollut alueella ennenkin ja uskoi pärjäävänsä. Kuolevan lapsen äidin hätä ja Davidin tuntema avuttomuus saivat Davidin mielen järkkymään hänen palattuaan matkalta.

JOURNALISTIN HENKISET HAAVAT

”Ykköstyypin” traumaksi kutsutaan yhtäkkistä, yksittäistä ja ulkopäin tunnistettavaa tilannetta. Ihminen joutuu onnettomuuteen, pelastuu täpärästi kuolemalta tai näkee murhan tai ampumisvälikohtauksen.

”Kakkostyypin” trauma on luonteeltaan erilainen. Se on usein se ”viimeinen pisara” – asia, joka lopulta murtaa jo valmiiksi stressatun mielen. Trauman voi laukaista jokin hyvin yksinkertainen asia kuten esimiehen moite tai perheen lemmikin kuolema.

Jokainen meistä, journalistit mukaan lukien, käsittelee traumaa omalla tavallaan. Asiaan vaikuttavat niin ihmisen luonne ja kokemukset kuin hänen tapaansa reagoida silminnäkijöiden kertomuksiin ja uutisointiin kriisistä.

Kriisin jälkeinen aika voi olla vaikeaa journalistille. Varsinkin sen jälkeen, kun tapahtumien uutisointi kiihkeiden ja toimintaa täynnä olevien päivien tai viikkojen jälkeen loppuu. Elämä tuntuu tyhjältä, sekavalta, joskus jopa masentavalta. Ajan myötä useimmat meistä kuitenkin selviävät. Meidät on yksinkertaisesti rakennettu siten. Jos meillä ei olisi tahtoa ja kykyä toipua järkytyksistä, emme olisi selviytyneet hengissä ja menestyneet planeetallamme alun pitäenkään.

Monet journalistit, jotka raportoivat ihmisten hädästä, pitävät työtään tärkeänä ja erittäin palkitsevana, sekä henkilökohtaisella että ammatillisella tasolla. Voidakseen tehdä vaativaa työtään heidän on kuitenkin, samalla tavoin kuin lääkärien ja poliisien, pidettävä etäisyyttä pelastuneisiin ja silminnäkijöihin, joista he kirjoittavat.

Valokuvaajat ja kameramiehet kärsivät usein vähitellen syvenevästä traumasta. Tämä voi johtua siitä, että heidän työnsä luonne on erilaista kuin toimittajien. Kuvaajat eivät istu alas ja käy läpi päivän aikana kuulemiaan tarinoita, mikä auttaa ihmistä selvittämään ajatuksiaan. Voi olla, että heidän työnsä luonne vaati heitä pysymään etäämmällä: he ovat toki paikalla fyysisesti, mutta heidän ajatuksensa on jo työn tuloksissa.

Ryhmän ja työtovereiden tuki ovat keskeisiä asioita henkisen hyvinvoinnin ja terveyden säilyttämisessä. Hyvä ryhmä ja ryhmähenki auttavat pitämään ihmiset kasassa kovissakin olosuhteissa. Jos ryhmä ei toimi, saavat ympäröivät olosuhteet ryhmän jäsenet vihaisiksi, masentuneiksi tai hämmentyneiksi.

Huonosti toimiva ryhmä tarvitsee tukea ja toimintatapojen muutosta. Jos ryhmän jäsen ei tunne pärjäävänsä työssään tai arjen askareissa tai jos olosuhteet nostavat pintaan vanhoja ahdistuksen aiheita, niin silloin ei kenenkään pidä arkailla pyytää apua – koskivat ongelmat sitten häntä itseään tai työtoveria.

On syytä pitää mielessä, että traumaperäinen stressihäiriö, masennus sekä päihteiden käyttö voivat pahimmassa tapauksessa johtaa itsemurhaan. Journalistit, jotka joutuvat käsittelemään traumaattisia tapahtumia, kuuluvat tässä mielessä riskiryhmään. Suhtaudu työtoverin puheisiin ja vihjauksiin itsemurhasta aina vakavasti.

Jotta tämä kaikki ei kuulostaisi liian synkältä, muista seuraavat kolme perusasiaa:

  • Useimmat ihmiset selviävät traumasta – varsinkin jos heillä on yhteisön, perheen ja ryhmän tuki takanaan.
  • Apua on uskallettava hakea itselleen, ja sitä on tarjottava niille, jotka eivät näytä toipuvan traumasta normaalisti. Tarvittaessa on syytä hakea ammattiapua.
  • Kun kohtaat tunnepitoiset tilanteet avoimin mielin, pystyt paremmin raportoimaan niistä ja ihmisistä niiden keskellä.

Jopa ”kaiken kokeneet” ja työssään menestyneet toimittajat voivat ahdistua joutuessaan keskelle traumaattisia tapahtumia. Kokemus voi aikaa myöten aiheuttaa vakavia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.

Journalistitkin ovat ihmisiä: he pyrkivät työssään objektiiviseen raportointiin, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät he koskaan ahdistuisi näkemästään ja kuulemastaan.

MITEN SELVIYTYÄ TRAUMAATTISISTA TILANTEISTA

Sinnikkyyden salaisuus: pidä huolta itsestäsi

Henkisen tasapainon säilytät samoin keinoin, joilla pidät yllä fyysistä kuntoasi.

  • Syö hyvin ja terveellisesti kolme kertaa päivässä. Nuku tarpeeksi. Lyhyet yöunet eivät ole mikään pröystäilyn aihe. Nukkuminen vaikuttaa niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiisi ja erityisesti ammatilliseen arviointikykyysi.
  • Noudata terveellisiä elintapoja. Tutkimus osoittaa, että kevytkin liikuntaa auttaa pitämään mielen virkeänä. On todettu, että puolen tunnin kävely ajaa saman asian kuin puolen tunnin juoksulenkki. Huonot ruokailutottumukset ja liian vähäinen nesteen nauttiminen vaikuttavat nopeasti mielialaan. Juo runsaasti vettä.
  • Pidä taukoja ja kehota muitakin pitämään niitä. Jo muutaman minuutin tai tunnin tauko – pidemmällä keikalla muutama päivä – auttavat mieltä ja kehoa paremmin prosessoimaan ja sulattelemaan tapahtumia.
  • Tunnista rajasi – erityisesti silloin, kun ole urasi alussa ja innokas taipumaan kaikkeen mainetta saadaksesi. Uskalla kieltäytyä tehtävästä, jota pidät vaarallisena tai vaikeana ja jota et haluaisi ottaa vastaan.
  • Journalistin työ vaatii riskien ottamista, ja toisinaan sinun on sopeuduttava mitä vaikeimpiin olosuhteisiin. Työt on tehtävä, ja on tilanteita, jolloin on vain oltava sinnikäs ja pidettävä tunteet kurissa. Mutta aina ei tarvitse esittää kovanaamaa.
  • Tunteidensa myöntäminen ja niistä puhuminen sopivalla hetkellä eiväti ole heikkouden merkkejä. Päinvastoin, luottamukselliset ja asialliset keskustelut työtoverien ja esimiesten kanssa, onnettomuuden tai jutunteon jälkeen, osoittavat rohkeutta.
  • Asioista puhuminen sekä yhteydenpito muihin ihmisiin auttavat aivoja jäsentämään traagiset tapahtumat. Tapahtuma siirretään ikään kuin tietokoneen muistista kovalevylle, josta se voidaan ottaa käyttöön myöhemmin – ilman että se aiheuttaa ahdistavia takaumia.
  • Etsi käsiisi joku, joka osaa kuunnella. Se voi olla esimies, ystävä tai työtoveri. Tärkeintä on, että hän ei arvostele sinua. Juttele jonkun kanssa, joka on käynyt läpi saman kuin sinä. Tue kollegaasi vastaavalla tavalla ja varaa aikaa hänelle.
  • Opi torjumaan ”normaalia” stressiä. Löydä itsellesi harrastus, pidä mietiskelyvapaata ja vietä aikaa perheen tai ystävien kanssa. Muista nauraa!
  • Kokeile syvään hengitystä. Vedä syvään henkeä laskien viiteen, sitten puhalla ulos samoin viiteen laskien. Kuvittele, että teet jatkuvaa liikettä: puhallat ulos jännityksen ja täytät tilan  mielenrauhalla.
  • Lähde ajatuksissasi matkalle ”sisäiseen turvapaikkaan”: kuvittele itsesi johonkin lämpimään ja hyvää tekevään, rentouttavaan paikkaan – rannalle, vuorelle tai jonnekin muualle luonnon keskelle.
  • Käytä alkoholia harkitusti. Kohtuullisessa alkoholinkäytössä ei ole mitään vikaa, mutta jos huomaat juovasi unohtaaksesi ongelmat tai saadaksesi unta, sinun on syytä pysähtyä miettimään ja ehkä hakemaan apua.
  • Ole tietoinen siitä, että joskus voimat vain loppuvat ja että järkyttävät kokemukset voivat aiheuttaa ahdistusta viiveellä. Vaikeista aiheista raportoineet toimittajat ja dokumentaristit saattavat joskus romahtaa aivan pienen asian takia. Jos sinulle käy niin, älä jää yksin miettimään asiaa vaan puhu kollegalle tai hae ammattiapua.
  • Jos alat suhtautua kielteisesti työhösi tai itseesi sen jälkeen, kun olet tehnyt juttuja onnettomuudesta, pyri muuttamaan asennoitumistasi myönteisempään suuntaan. Jos se tuntuu vaikealta, keskusteleminen asiasta auttaa sinua vaihtamaan näkökulmaa.

Mikä auttaa sotilaita kestämään äärimmäisissä vaara- ja stressitilanteissa? Tutkijoiden mukaan erityistä sisukkuutta osoittaneista sotilaista löytyi yhdeksän ominaisuutta, jotka vaihtelivat hieman tapauksesta toiseen. Nämä ominaisuudet on syytä pitää mielessä, kun keskustellaan trauman psykologisista vaikutuksista.

  • Esikuvat ovat sisukkaita ja sinnikkäitä.
  • Myönteinen ajattelu on sinnikkyyttä yllä pitävä voima. Tämä ei suinkaan tarkoita epärealistista optimismia, jossa asioita katsotaan ruusunpunaisten lasien läpi, vaan kykyä mitätöidä kielteiset ajatukset sekä vaimentaa negatiivinen ”sisäinen ääni”, jonka ihminen kuulee hädän hetkellä.
  • Moraalinen kompassi. Annetun tehtävän päämäärä, usein moraalisesti perusteltu, pidetään kirkkaana mielessä.
  • Uskonnollinen vakaumus / hengellisyys
  • Hyvä fyysinen kunto. Fyysisellä harjoittelulla on samanlainen vaikutus kuin mielialalääkkeillä – ilman sivuvaikutuksia.
  • Myönteinen arviointi. Sisukkaat ihmiset näyttävät osaavan parhaiten hyödyntää kokemuksiaan. He oppivat virheistään ja näkevät vastoinkäymiset mahdollisuuksina kehittyä vahvemmiksi ihmisiksi tai katsella asioita eri näkökulmasta.
  • Yhteisön tuki
  • Valmennus
  • Vastuu

Traumaattisten tapahtumien näkeminen haasteina ja mahdollisuuksina tehdä jotain hyvää tragedian keskellä voi auttaa myös journalistia jaksamaan työssään ja muistamaan työnsä merkityksen ja arvon.

Tehokasta traumanhallintaa

Traumanhallintataidot ovat osa hyviä johtamistaitoja. Uusien ideoiden on organisaatiossa lähdettävä liikkeelle ylhäältä päin. Traumanhallintaan liittyvät asiat tulee nähdä organisaatiota tukevana, ei heikentävänä, voimavarana.

Yhdysvaltain armeijassa on termi ”mielenterveys” (mental health) korvattu käsitteellä ”terve käyttäytyminen” (behavioural health). On huomattu sen voimistavan sotilaiden henkistä taistelutahtoa (combat-strength). Trauman ja sen vaikutusten käsittelyä armeijassa pidetään tärkeänä, sillä tiedetään, että jos aihetta ei käsitellä, se vähentää sotilaiden motivaatiota ja suoriutumiskykyä taistelukentällä.

Muun muassa Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen komentajat käyttävät terveen käyttäytymisen mallia hyväkseen, kun he arvioivat yksikköjensä toiminnan tuloksia. Erikoisjoukoissa taisteleville kerrotaan heti alussa, että ketään heistä ei tulla erottamaan armeijasta pelkästään lääketieteellisin perustein. Sotilas voidaan erottaa vain, jos hän ei suoriudu tehtävistään.

Viesti erottamisen perusteista sekä esimiesten uudistetut toimintaohjeet ovat johtaneet siihen, että traumaperäisen stressihäiriön oireisiin apua hakevien sotilaiden lukumäärä on kasvanut kymmenestä prosentista kahdeksaankymmeneen.

Vähemmän hierarkinen työyhteisö saattaisi oppia jotain periaatteista, jotka ovat osoittautuneet tehokkaiksi armeijassa:

  • Johtajat ovat esimerkkinä sisukkuudesta ja optimistisesta asenteesta.
  • Toiminta- ja taistelutilanteet käydään huolellisesti läpi jälkikäteen. Virheistä opitaan.
  • Johtajat ja esimiehet korostavat jatkuvasti tehtävän tarkoitusta ja päämäärää.
  • Yhteishenki. Yhdysvaltain armeijassa on kehitetty ”kaveria ei jätetä” –järjestelmä. Yksikönjohtajien koulutuksessa korostetaan, että ketään ei saa jättää yksin ongelmiensa kanssa.
  • Ongelmiin pyritään avoimesti löytämään parhaat ratkaisut.
  • Asioihin puututaan varhaisessa vaiheessa.
  • Toipumiselle varataan aikaa.

Kriisialueelle lähtevät journalistit ja kokonaiset työryhmät tarvitsevat tukea ja koulutusta kolmessa vaiheessa: ennen lähtöä, paikan päällä työtehtävissä sekä tehtävän jälkeen. Heille on tarvittaessa järjestettävä myös asiantuntevaa terapiaa.

Ennen

  • Traumasta tiedottamisen pitäisi kuulua olennaisena osana henkilöstön koulutukseen ja johtajien työnkuvaan. Uusille työntekijöille ja ryhmänjäsenille tulisi kertoa jo alussa, että organisaatiossa traumaan suhtaudutaan täydellä vakavuudella ja että traumasta pitää ja saa puhua avoimesti. Asiasta voidaan tiedottaa esitteen tai internetistä saatavan materiaalin avulla. Tärkeintä kuitenkin on, että johtajat ja esimiehet puhuvat avoimesti traumaan liittyvistä aiheista. Näin he vakuuttavat henkilöstönsä siitä, että asia on hyvin hallinnassa meidän talossa.
  • Kun organisaatiossa on totuttu puhumaan ja käsittelemään traumaa, niin päätoimittajien ja esimiesten on helpompi istua alas vaarallisiin työtehtäviin lähtevien alaistensa kanssa ja käydä keskusteluja asioista, jotka ovat tulleet tutuiksi jo koulutuksessa ja tiedotustilaisuuksissa.
  • Kannusta, anna tunnustusta ja myönteistä palautetta alaisellesi jo ennen kriisialueella lähettämistä. Arvostuksen osoittaminen auttaa ihmistä pysymään tasapainossa ja voimaan hyvin. Toimittajalle ei saa syntyä ajatusta, että häntä ollaan lähettämässä vaaran keskelle vain siksi, koska kukaan muu ei suostu lähtemään. Esimiehen on annettava viesti, että toimittaja saa tehtävän, koska hänen uskotaan suoriutuvan siitä.
  • Kerro alaisellesi tarkasti, mitä haasteita paikan päällä on odotettavissa, niin henkisesti kuin fyysisesti. Älä epäröi tai arkaile puhua siitä, miten järkyttävät näkymät voivat vaikuttaa. Juuri tavallisen juttutuokion avulla voit parhaiten informoida alaistasi traumaan liittyvistä asioista.
  • Voidakseen käsitellä järkytystä ja selviytyäkseen siitä ihminen tarvitsee yhteyttä toiseen ihmiseen – aivojen kemialla ja hormoneilla on osuutensa tässä prosessissa. On siis tärkeää, että toimittajaan ollaan säännöllisesti yhteydessä ja että sovituista yhteydenotoista pidetään kiinni.
  • Kehota kriisialueelle lähtevää toimittajaa pitämään hyvää huolta itsestään: työssä jaksaakseen hän tarvitsee riittävästi unta, vettä, ruokaa ja liikuntaa.
  • Muistuta toimittajaa siitä, että traumaattisten tapahtumien keskellä hän saattaa tuntea ahdistusta ja että siinä ei ole mitään epätavallista. Pääasia, että hän osaa käsitellä ahdistustaan ja pystyy puhumaan siitä jonkun kanssa.

Paikan päällä

  • Edellä mainituista syistä: muista pitää toimittajaan säännöllisesti yhteyttä.
  • Tiimin johtajan, sekä kriisialueella että kotona toimituksessa, on oltava esimerkkinä muille – muun muassa nukkumisen suhteen. Kokemus on osoittanut, että jos esimerkiksi armeijassa yksikön johtaja valvoo pitkään, niin samoin tekevät hänen alaisensa. Työkomennuksella ollessa ei ole järkeä kilpailla siitä, kuka pärjää lyhyimmillä yöunilla.
  • Harkitse tarkkaan milloin ja miten ilmaiset kritiikkiä. Kriisitilanteesta raportoiva toimittaja voi tuntea itsensä suojattomaksi ja on silloin erityisen herkkä arvostelulle.
  • Varmista, että toimitus kotona antaa täyden tukensa tapahtumapaikalta raportoivalle toimittajalle. Oli toimittaja sitten seuraamassa murhaoikeudenkäyntiä tai tekemässä juttua sodan keskellä, voi ajattelematon, väärin ajoitettu tai muotoiltu pyyntö – vaikkapa palkanlaskijalta – masentaa, raivostuttaa tai jopa traumatisoida pitkäksi aikaa ihmisen, joka on jo valmiiksi henkisesti kovilla.
  • Paljon matkustamaan joutuvien journalistien on voitava pitää säännöllisesti yhteyttä omaisiinsa. Esimiesten pitää heitä siihen kannustaa ja tehdä se taloudellisesti mahdolliseksi. Yhteydenpito on tärkeää toimittajan henkisen hyvinvoinnin kannalta.
  • Olisi hyvä, jos toimittaja voisi rankalta komennukselta palatessaan pysähtyä muutamaksi päiväksi hotelliin ”vetämään henkeä”. Toki asiasta ensin on kysyttävä kotona odottavalta kumppanilta. Siirtyminen ”elämän ja kuoleman kentiltä” keskelle kodin arkea ei ole helppoa. Se on rikkonut monta ihmissuhdetta.

Jälkeen

  • Muista, että yhteisön tuki ja käytännön apu ovat parasta henkistä tukea. Pienetkin huomionosoitukset voivat merkitä paljon: sähköpostiviesti, vastaanotto lentokentällä, kotiinpaluujuhlat tai julkinen tunnustus.
  • Oikea tieto vähentää huolia – muista jakaa tietoa kaikille! Jos kriisialueella olevan ryhmän jäsenille on tapahtunut jotain erityistä tai jotain ikävää, pidä ihmiset ajan tasalla. Kerro, miten tilannetta hoidetaan ja miten ryhmän jäsenet voivat. Näin laitat pisteen mahdollisille huhuille.
  • Mieti miten toimia, jos tiimille sattuu jotain ikävää. Ota huomioon kaikki, joita asia koskettaa – niin tähtitoimittajat kuin avustajat, kääntäjät, tekninen henkilökunta, kuvatoimittajat ja toimituspäälliköt – ja tietysti itsesi!
  • Pidä huoli siitä, että kaikki, jotka ovat olleet mukana kriisiuutisoinnissa, saavat tilaisuuden puhua kokemastaan. Varaa keskusteluille kunnolla aikaa. Älä vain kysy alaiseltasi ”Miten menee?” ja lähetä häntä uudelle juttukeikalle kuultuasi vastauksen ”Ihan hyvin”.
  • Esimiehen ja alaisen välisiä keskusteluja ei pidä sekoittaa ammattimaiseen, psykologin kanssa käytävään keskusteluun. Keskustelujen tarkoituksena ei myöskään ole käydä rynnäköllä ihmisen tunteiden kimppuun. Nämä ovat kollegojen välisiä epävirallisia juttutuokioita, joissa pohditaan asioita ja jaetaan kokemuksia. Pidä muutaman viikon päästä toinen juttutuokio ja tarkista, missä silloin mennään.

KRIISIN JÄLKEEN: KESKUSTELE ALAISESI / TYÖTOVERIN KANSSA SEURAAVAN MALLIN MUKAISESTI:

TOSIASIAT: Kysy mitä tapahtui. Milloin, missä, kenelle tapahtui jne. Vältä menemästä suoraan asiaan kysymällä keskustelukumppanisi tunteista tapahtumien keskellä. Pysy asiassa ja asiallisena, mutta älä sorru kuulustelemaan.

VAIKUTUS: Nyt voit kysyä keskustelukumppanisi henkilökohtaisista kokemuksista ja tunteista. Miten koit tapahtuman SILLOIN? Miten tapahtuma vaikutti sinuun SILLOIN? Mitä ajattelit ja tunsit SILLÄ HETKELLÄ?

NYT: Miten voit TÄLLÄ HETKELLÄ? Miten olet voinut tapahtuman jälkeen? Käy keskustelukumppanisi kanssa läpi alla oleva tarkistuslistaa ja arvioikaa yhteistuumin, miten toinen jakselee.

TIETO: Aloita kertomalla, että erilaiset ihmiset reagoivat järkyttäviin tapahtumiin eri tavoin ja että ei ole lainkaan epätavallista tuntea ahdistusta. Journalisti tai filmintekijäkin ovat vain ihmisiä, heillä on lupa tunteisiin. Kerro, että vaikka useimmat ihmiset alkavat pikkuhiljaa toipua järkytyksestä muutaman viikon kuluttua tapahtumasta, niin on aivan normaalia, että joillakin toipuminen kestää kauemmin.

Järjestä toinen keskustelutilaisuus noin kuukauden sisällä nähdäksesi, miten asiat sujuvat. Jos huomaat, että traumaattiset tapahtumat edelleen vaivaavat alaistasi / työtoveriasi tai tilanne on mennyt jopa pahempaan suuntaan, tarjoa hänelle mahdollisuutta käydä terapeutin luona ilman leimautumisen vaaraa.

Stressin oireet

Journalistit, jotka raportoivat traumaattista tapahtumaa, joutuvat tapahtuman jälkeisinä tunteina ja päivinä erilaisten tunnekuohujen valtaan. Ei ole lainkaan epätavallista, että he tuntevat olonsa oudoksi. Tunteet voivat vaihdella ahdistuksesta innostukseen, hämmennyksestä yliaktiivisuuteen tai tylsyyteen.

Viimeaikaiset laajat tutkimukset osoittavat, että useimmat ihmiset toipuvat traumasta erityisesti yhteisön tuen ansiosta.

Sama pätee journalisteihin. Mutta mistä tiedät, että jollakulla on ongelmia? Varsinkin, jos kollegasi väittää, että kaikki on hyvin vaikka näet, ettei se pidä paikkaansa.

  • Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivän ihmisen käyttäytyminen, joskus hänen koko persoonallisuutensa, muuttuu. Ihminen ei vaikuta olevan oma itsensä, eikä itsekään tunne olevansa oma itsensä.

Hän itse ja hänen ryhmänsä jäsenet aavistavat, että jokin on vinossa, mutta he eivät osaa yhdistää ongelmaa mihinkään tiettyyn tapahtumaan. Muutos kun saattaa tulla esiin vasta viikkojen tai jopa kuukausien jälkeen itse traumaattisesta tapahtumasta.

  • Stressihäiriö saattaa aiheuttaa sen, että ihminen eristäytyy muista. Vaihtoehtoisesti hänellä voi olla pakonomainen tarve puhua jatkuvasti siitä, mitä tapahtui.
  • Henkilö on jatkuvasti epätavallisen vihainen tai ärtynyt.
  • Hän saattaa kertova tuntevansa syyllisyyttä ja olevansa eksyksissä. Trauma voi tehdä hänestä entistä alttiimman onnettomuuksille, ja hän saattaa menettää mielenkiintonsa ja keskittymiskykynsä työtään, harrastuksiaan tai ihmissuhteitaan kohtaan.
  • Hän sairastelee usein. Henkinen stressi voi hoitamattomana tulla esiin fyysisenä oireena kuten selkä- tai vatsavaivoina.
  • Hän tulee myöhään työpaikalle eikä saa pidettyä kiinni aikatauluista. Hän saattaa istua työpöytänsä ääressä myöhään yöhön ja pelkää olla yksin.
  • Hän alkaa juoda enemmän kuin on tarpeen.

Nämä ovat joitakin ulkoisia stressin oireita. Mutta opi lukemaan muitakin merkkejä. Kannattaa varata aikaa äsken mainituille jatkokeskusteluille ja ylipäätään pitää silmällä työyhteisön jäseniä vielä pitkään traumaattisten tapahtumien jälkeen.

Näin tunnistat vaikean stressin

Ison-Britannian kuninkaallisessa laivastossa on käytössä yksinkertainen menetelmä, jolla testataan miehistön jäsenten mielialoja traumaattisen kokemuksen jälkeen. Kukin testattava merkitsee kymmenkohtaiseen listaan viikon aikana kokemiaan stressin oireita.

  • Sinulla on traumaattisen tapahtumaan liittyviä ahdistavia ajatuksia tai muistikuvia, jotka tulevat mieleesi tahtomattasi.
  • Näe pelottavia unia siitä, mitä tapahtui.
  • Pelkäät välillä, että jotain kauheaa on taas tapahtumassa.
  • Tapahtumasta muistuttavat asiat saavat sinut pois tolaltasi.
  • Saat fyysisiä oireita (nopeat sydämenlyönnit, vatsanväänteitä, hikoilua, huimausta), kun tapahtunut mainitaan.
  • Sinulla nukahtamis- ja univaikeuksia.
  • Olet epätavallisen vihainen ja ärtynyt.
  • Sinun on vaikea keskittyä.
  • Olet ylen huolestunut omasta ja muiden turvallisuudesta.
  • Säikähdät helposti kaikkea epätavallista.

On tavallista, että kriisiä seuraavina päivinä vastaajat merkitsevät ristin usean oireen kohdalle. Samoin on tavallista, että muutamien päivien ja viikkojen kuluttua oireet vähenevät.

Siinä tapauksessa, että ristejä on useita vielä kuukaudenkin kuluttua (muistathan, että tilanne on syytä tarkistaa vielä pitkään), on ilmeistä, että vastaajan asiat eivät ole hyvin ja että hänet on syytä ohjata ammattiauttajan tai terapeutin puheille.

Riskitekijät

On olemassa tekijöitä, jotka lisäävät alttiutta ahdistua traumaattisen kokemuksen jälkeen. Riskialtis henkilö

  • pelkäsi tilanteessa henkensä puolesta
  • tunsi romahtavansa; hän ei kyennyt hädän hetkellä hallitsemaan tunteitaan ja hän joutui paniikkiin.
  • soimaa itseään jatkuvasti siitä, miten hän reagoi ja käyttäytyi kriisin keskellä. Tai hän syyttää muita perusteettomasti.
  • on joutunut kohtaamaan useita stressiä lisääviä tilanteita onnettomuuden jälkeen.
  • on kärsinyt traumaattisista kokemuksista aiemmin, ja uusi tapahtuma tuo ahdistavat muistot mieleen.
  • ei saa tukea läheisiltä ihmisiltä.
  • käyttää alkoholia tai muita päihteitä lievittääkseen stressioireita.

Henkilökohtaiset ongelmat voivat pahentaa ihmisen reaktiota traumaattiseen tapahtumaan. Pienet lapset tai meneillään oleva avioero voi aiheuttaa sen, että ihminen ahdistuu tapahtumista voimakkaammin kuin muut.